Kirjoittamisesta



Tarina villihevosesta ja intiaanityttö Auringonkukasta on ensimmäinen muistoni kirjoittamisesta. Sain siitä arvosanaksi 10-. Vaikutteita olin imenyt Hevoshullu- lehden sarjakuvista, ja muistan miten kirjoittaessani pystyin näkemään tarinan silmieni edessä. Kaikkien aikojen parhaalta kolmannen luokan opettajalta saatu kannustava arvosana oli potku siihen, että myöhemmin pöytälaatikossani tai päässäni on aina ollut jonkun tarina kesken.

Olen aina ollut suomen kielen ystävä, muut ovat asettaneet haasteita. Pidän sen monipuolisuudesta ja kauneudesta. Eihän se ole soljuvin olemassa olevista kielistä, mutta kaunista kuultavaa omalla tavallansa. Tavoittelin ylioppilaskirjoituksista E:tä äidinkielessä, mutta otsikottomuus ja vähän liian helmeilevä mielikuvitus piirsivät lopulliseen paperiin M:n 12 vuotta sitten. Opiskellessani milloin missäkin kaupungissa kirjoittelin junamatkoilla tarinoita matkustajista ja melankoliasta, joka asuu helmenä sisälläni ja jonka koen yhtä suureksi voimavaraksi elämässäni kuin ilon ja positiivisuuden.

Nykyään vihkoistani löytyy tarina tyttärelleni, joitakin otsikoita ja ideoita, joista saisi satuja ja muutama keskeneräinen novelli. Puhelin taas on täynnä aforismeja.  Kerään myös ihmisten sanomia tai jostain bongaamiani kauniita, kaihoisia, hassuja tai rujoja lauseita ylös. Niiden avulla muistan hetkiä ja tapahtumia vuosienkin takaa. Ja rakastan - siis rakastan - nerokkaita suomalaisia sanoittajia.

Osa lauseista on myös päässäni ja osa on kadonnut tuulen mukana tiehensä. Pää ja mieli toimivat minulle arkistona. Parhaat ideat säilyvät vuosia ja turhat katoavat ajan mittaan. Ärsyttävintä on muistaa yöllä unessa kuulleensa jonkun järjettömän hienon lauseen, jota ei tietenkään enää aamulla muista.

Kirjoittaminen oli yksi syy blogin perustamiselle. Minulla on niin paljon asiaa ja paljon kertomattomia ajatuksia, joita toivon jonkun kuulevan. Jotkut ystävät siellä ruudun toisella puolella tietävät, miten jaksan jauhaa joistakin asioista kauan ja kauheasti, pidän puhumisesta oikeassa seurassa ja oikeassa hetkessä, joten yritän myös säästää kanssakulkijoitani, sillä eihän kukaan jaksa kuunnella sadan tunnin yksinpuhelua havunneulasesta tai jostain muusta yhtä tärkeästä. Kirjoittaminen on tapani tehdä elämästäni helpompaa. Nyt kun olen vielä moodissa, jossa minua ei haittaa pätkääkään, jos joku ajattelee minun lyöneen pääni kiveen niin että kajahti, en voi muuta kun antaa palaa.

Päätän tämän artikkelin vuonna 2004 perustetun yhden postauksen verran eläneen Tuulee- blogin saate sanoihin:

Tulkaa lähemmäs ja kuunnelkaa!

P.S. Jos joku tietää miten HP:n näppäimistöllä saa ajatusviivan aikaiseksi, niin kerro heti!