Kuoriudun kuin koivu

Koivu, kaarna

Tässä kuoriutumisleikissäni on kolme kerrosta: ulkonäkö, mieli ja sydän. 

Kun ihminen lähtee kuoriutumaan, tippuu pinta ensin pois. Päällimmäinen kerros, jota rakennetaan huolella. Se millä peitämme itsemme ja millaisen kuvan haluamme luoda itsestämme. Minä olen aikojen alusta lähtien omannut/ halunnut omata kolme ominaisuutta: luonnollisuus, taiteellisuus ja urheilullisuus.

Kaksi ensimmäistä on ollut olemassa luonnostaan ja kolmannen olen löytänyt ja pitänyt yllä työllä ja tuskalla. Se tosin on ollut hiipumassa päin viime aikoina. Onneksi korjausliike on jo potkaistu käyntiin. Olen elänyt näiden ominaisuuksien kautta. Ja viestinyt ulkonäölläni ja materialla niihin liittyviä arvoja.

Koivu, kaarna, kuoriutuminen

Entä jos koko päällimmäinen kerros kuoriutuu pikkuhiljaa pois ja peilistä katselee lopulta vain tyhjä taulu? En vielä puolitoista vuotta sitten olisi osannut ajatella tälläistä. Uskon, että kroppani janoaisi silloinkin liikuntaa ja siitä saatavaa mielihyvää, mieli vaeltelisi taivaanrannoilla, enkä yhä ja vieläkään kykenisi esittämään muuta kuin olen. Väitän siis, että mieleni määrittelee ulkonäköni ja näin ollen päällimmäisen kuoren rapistuminen ei saisi minua musertumaan täysin.

Koivu, kaarna, kuoriutuminen

Ulkonäön jälkeen jäljelle jää mieli. Se, jonka haluaisin voivan hyvin ja joka ei saisi myrkyttyä. Se on raukka ollut aivan liian kovalla koetuksella viime aikoina. Se on myös se, joka saa minut terapioimaan itseäni näillä postauksilla, ja yrittää sitkeästi pitää huolta sydämestäni, joka on loppujen lopuksi tärkein.

Koivu, kaarna, kuoriutuminen

Mistä tiedän, että mieleni on kunnossa, vaikka se välillä uupuu? Mistä tiedän, ettei sitä uhkaa kokonaan kuoriutuminen? Siitä, että näen ratkaisuja. Haluan mennä eteenpäin, vaikka välillä on pakko sanoa ääneen ne asiat, joita pelkään eniten. 

Minä odotan tulevaa. Jokaista liukumäen laskemista P:n kanssa ja myös sitä mitä kaikkea työelämällä on tarjota minulle tulevaisuudessa. Minussa on sisäänrakennettu koneisto, joka saa minut suhtautumaan tekemiini töihin varsin kunnianhimoisesti. 

Minä odotan auringon nousua, merituulen tuoksua, pientä terassiani merenrannalla, kuinka upeita luontokuvia pystyn vielä ottamaan, hiljaisia hetkiä ja sitä kuinka paljon kerkeän kirjoittaa elämäni aikana, ja varsinkin sitä mitä kaikkea kerkeän vielä oppia. Odotan sitä, kun kokonaisuus on taas balanssissa.

Aina puhutaan siitä, miten pitäisi elää hetkessä, mutta olisin valmis hyppäämään näiden vaikeuksien yli heti. Toisaalta en haluaisi menettää yhtään hetkeä taaperon elämästä. Hän kasvaa muutenkin niin huimaa vauhtia. Minulla on muutama P-A-S-K-A paha ongelma, joka liittyy hyvinvointiini ja häiritsee joka päiväistä arkeani enemmän kuin päälleppäin pystyy näkemään.

Mutta kuten sanottua, asioilla on tapana talttua ja onneksi mieleni sitkeästi suojaa sydäntäni, jotta se ei putoa.

Kivu, kaarna, kuori

Mielen alta paljastuu siis sydän. Vaalin sitä viimeiseen asti. Mielen tehtävä on mielestäni suojella sydäntä. Sen tehtävä on antaa sydämelle tilaa ja tukea sitä päätöksissä. Siellä asuvat tärkeimmät ihmiset, intohimo ja valo. Luulen tietäväni mitä suurin osa meistä ihmisistä pelkää. Nähdä oman sydämensä sykkivän yksinäisenä ja hylättynä lattialla. Pahimmassa tapauksessa pölyttyneenä ja hiekassa.

Minä säilytän omaani höyhenillä vuoratussa pedissä ja teen kaikkeni, ettei se putoa. Onneksi meissä on kolme kerrosta.

P.S. Jos tykkäät näistä terapiasessioistani niin, tästä voit lukea iloisen tarinan liaanissa roikkumisesta, ja tästä pääset lukemaan suunnattomasta ikävästä.