Lokki ja lähteminen


Tämä on ensimmäisiä lokkikuviani ja suosikkini kaikista niistä sadoista lokeista, joita kuva-arkistoissani lentelee. Pidän kuvasta, koska lintu on lähdössä. Olen aina pitänyt lähtemisestä enemmän kuin jäämisestä. Nuuskamuikkusen mukaan täytyy lähteä, jotta voi palata takaisin. Parhaita hetkiä kokee palatessaan jostain. Kun samankaton alla asuu toinen, joka haluaisi useimmiten jäädä, nousee seinä välillä pystyyn. Minä sitten kiipeän sen yli ja karkaan omille teilleni.

Syksyllä lähdemme Pisaran kanssa töihin. Mietin vaan tässä 12:lta herätessämme, että miten se on mahdollista. Ehkä molempien mieli nukkumaanmenoajoista muuttuu, kun olemme muutaman kerran herätty meille liian aikaisin. Tämä vauvavuosi on ollut unohtumatonta aikaa kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan. Kaunista sen takia, että olen saanut ensimmäistä kertaa aikuiselämäni aikana elää hidasta elämää, enkä koskaan aikaisemmin ole tajunnut miten arvokasta on seurata jonkun pienen kasvamista. En ole ikinä ollut sellainen tyyppi, joka estottomasti uskaltaa halailla muiden vauvoja kuin omiaan,  ja siksi en varmasti ole tuota kasvamishommaa sisäistänyt, vaikka olen aina työskennellyt lasten kanssa ja pitänyt heistä valtavan paljon.  Näkökulmat muuttuu työntekoonkin, kun on tuo oma hirveän halattava vauva, tai eihän se kohta  enää ole mikään vauva, vaan pieni taapero niin kuin eräs kuusivuotias minulle jälleen opetti.

Menemme siis osittain yhdessä töihin. Olen toiselta ammatiltani sirkusohjaaja tai -artisti taitaa papereissa lukea, mutten ole juurikaan esiintymiskeikkaa tehnyt, muuta kuin omalla takapihallani, vaan keskittynyt lähinnä lastenohjaamiseen. Nyt sitten laajennan reviiriäni vauvasirkuksen puolelle täällä Kouvolassa. Olen viimeaikoina saanut vähän hiottua myös omia taitojani hulavanteiden parissa, sillä en halua unohtaa niitä niin rakkaita renkaita. Siinä syy miksi ympyrä on aina ykkönen.


On tähän vauvavuoteen mahtunut myös haasteita, vaikka tuntuukin että olen kohtalaisen helpon ja rauhallisen tapauksen arvonnassa saanut. Enemmän on riivannut muut asiat kuin tuo melkein taapero, joka on ymmärtänyt kaikessa viisaudessaan asettaa meille Lintubongarin kanssa vain sopivan määrän haasteita.

Ja nyt siihen lähtemiseen. Minä toivon, että tuon lapsen lähtevän monta kertaa sitten kun on aika. Että hän on sopivan utelias ja rohkea taivaltaakseen pidemmälle. Me sitten heilutamme hänen peräänsä pienen mökkimme portailta ja toivomme, että hän palaa ehjänä kotiin. Onneksi hän ei vielä edes osaa kävellä, niin ei tarvitse miettiä sitä kauhean haikeaa päivää, kun hän ottaa jalat allensa, saa siivet selkäänsä ja katoaa horisonttiin.

Yhteen paikkaan minäkin olisin kerran voinnut jäädä ikuisiksi ajoiksi eräänä yöttömänä yönä (KLIK!). Sitä yötä en unohda koskaan.