METSÄ EI KYSEENALAISTA MEITÄ

TiiPii
TiiPii

Vähintään kerran viikossa menemme metsään tai ainakin sen reunoille norkoilemaan. Kouvola on siitä hieno paikka, että jostain löytyy aina polku, jonka varrella kuuset kurkottavat suojelevasti kulkijan ylle ja kenkien alla on havunneulasia. Täällä voi eksyä luontopolulle tuosta noin vaan ja toisaalta yhtä helposti pääsee myös keskustaan kahville.

Parasta mitä minulle lapsuudessa on annettu on luontoyhteys. Luulen, että se on yksi arvokkaimmista asioista, minkä lapselleen voi antaa. Suunnaton yksinäisyys, joka on vaivannut minua lapsesta saakka, talttuu ja talttui kuusien suojassa.  

Metsällä onkin juuri siksi erityinen merkitys minulle, sillä kasvoin metsien keskellä. Ne suojelivat minua ja antoivat minun olla minä. Silloinkin, kun tunsin olevani täysin eksyksissä, yksin, erilainen ja onneton, metsä hyväksyi minut omana itsenäni. Ei se vaadi minua olemaan mitään muuta kuin olen. Ei se kyseenalaista sitä, ettei sitä voisi rakastaa reunoiltakin. Ihan yhtä paljon kuin reppuselkäinen mitään pelkäämätön reissaaja vaeltaessaan sen syvissä syövereissä.

TiiPii
TiiPii

Kakkupuoti Hurmaava kirjoitti mielestäni hienon postauksen metsästä ja se sai minut ajattelemaan myös omaa suhtautumistani metsään. Tässä lainaus hurmaavasta postauksesta:

"Vaikka metsää rakastankin, niin en minä luonnostani mikään eräjorma ole. Yksin en samoilemaan uskalla lähteä, vaikka mieli miten huutaisi että nyt metsään mieltä hoitamaan. Vähän kuitenkin pelottaa karhut, hirvet ja eksyminen, mitä siellä nyt saattaisi vastaan tulla. Niin paljon kuin toivoisin, että sisältäni kuoriutuisi se metsiä samoava peloton nainen joka taivaltaa reppu selässä ja keittää nokipannukahvit sopivassa mutkassa ajatus kirkkaana ja mieli stressittömänä. Sellaista minusta tuskin koskaan tulee.

Sitä odotellessa jatkan pieniä metsäretkiä hyvässä seurassa. Ihan lähimetsään tai pikkuisen kauemmaksikin. Istun kannolle ja ihmettelen. Hengitän syvään ja annan metsän hoitaa."

TiiPii
TiiPii
TiiPii

Vaikka pidän hirveästi mielikuvista ja ajatuksesta, jossa lekottelen kallioilla ja nukun yöni teltassa, en ole aivan varma, onko se ominta minua. Yhtä paljon kuin rakastan metsää, rakastan kahviloita ja toisinaan suurkaupunkien sykettä.

Minäkään en tiedä tuleeko minusta koskaan suurta samoilijaa. Mieli kyllä haluaa rentoutumaan ja hengittämään metsää, mutten tiedä uskallanko koskaan mennä niin syvälle kuin haluaisin. Pelkään pimeää ja välillä omaa varjoanikin. Toisaalta pienen empimisen jälkeen, kun hurmaannun tarpeeksi uskallan astua aina vaan eteenpäin.  

Voinhan olla molemmat? Kevytretkeilijä ja latteasiantuntija. Nauttia nyt lähimetsistä ja suunnitella retkeä kauemmas kahvikupin ääressä. Ja kun aika on oikea, pakkaan repun selkään ja kävelen kauemmas kuusten katveeseen kamera kaulassa. Minä rakastan metsää ja olen niin kiitollinen siitä, että saan nauttia siitä vaikka joka päivä.

Rakas pääni, sieluni, kehoni ja minuuteni, haluaisin taas muistuttaa sinua muutamasta tärkeästä asiasta:

"Metsää voi rakastaa monella tavalla ja metsän siimeksestä voi nauttia eriasteisesti. On ihan ok, että se toimii sinulle loputtomana inspiraation lähteenä visuaalisesti ja kevyenä hengityspaikkana. Ei sinun tarvitse tietää enemmän, olla erähenkisempi tai rohkeampi. Aina ei tarvitse olla enemmän.

Ja kun tuntuu siltä, että täytyy päästä pidemmälle, on mahdollisuus kaapata lapsi kainaloon, reppu selkään, kamera kaulaan ja vaeltaa syvemmälle. Metsä hyväksyy meidät juuri sellaisena kuin me olemme."

Kaikista eniten toivon, että metsä antaa pienelle Pisaralleni saman mahdollisuuden kuin itselleni. Jos hän on yksinäinen ja onneton toivon metsän kaappaavan hänet hellään huomaansa. Sillä minä tiedän, että metsä kuuntelee ja kuka ties vaikka se puhuisikin meille. Itse olen ainakin silloin tällöin kuulevinani pieniä sanattomia kuiskauksia, jotka luovat minuun rohkeutta ja houkuttelevat astelemaan aina vain syvemmälle metsän siimekseen.