Metsätiet

Nuo mutkaiset ystäväni johdattivat meidät kerran Pisaran kanssa retkelle lähimetsään. Mini nukkui taas tyytyväisenä kantorepussa, kun hiivin hiljaa eteenpäin ja kuuntelin lempimusiikkiani, tuulta. Ensimmäisenä näin valkoisen perhosen, jolla oli niin kiire, ettei se ehtinyt kuvattavaksi. Saimme kävellä rauhassa ja nauttia raikkaasta ilmasta. Vaikka asumme kaupungissa, on meillä onneksi mahdollisuus päästä helposti metsään. Joka kerta kun astun metsän ovesta sisään, muuttuu mieleni seesteisemmäksi. Joka kerta tekee mieleni vaeltaa vaan syvemmälle ja syvemmälle metsän uumeniin. Auton äänten kantautuessa korviini olen valmis menemään aina askeleen kauemmas. Unelmani on löytää se metsätie, joka johdattaa minut niin kauas, ettei seuranani olisi kuin hengitys tai kaksi, ja upea laakea maisema edessäni.


Kun olin pieni meillä oli metsä, joka rajautui kahden tontin väliin, ja kotitalomme ympärillä oli metsiä silmin kantamattomiin. Elin metsien keskellä ja niiden hellässä huomassa. Olen nykyään hirveän kiitollinen, että sain pienen pienenä vaeltaa niiden metsien välissä kulkevilla teillä. Uskon, että ilman niitä metsiä olisin toisenlainen. Ne metsät tekivät minusta rohkean, vahvan, rauhallisen ja luovan ihmisen, vaikken sitä vielä Pisaran kokoisena tiennytkään.

Ne metsät opettivat minut näkemään kauemmas. Ensin halusin nähdä niiden taakse. Päätin lähteä pois, katselemaan milloin ne metsät loppuvat. Myöhemmin minulle tietenkin valkeni, että maailmassa on loputtomasti metsiä, joiden takana on jotain mielenkiintoista. Sillä tiellä olen vieläkin. Etsimässä sitä metsää, jonka takana haluan asua ja sitä mietsätietä, jota jaksan kulkea aina vaan uudelleen.

Uskon niiden metsien myös tehneen minusta rauhallisen ja luovan persoonan. Ne suojelivat minua koko lapsuuden ja nuoruuden, ja antoivat pakopaikan aina tarpeen tullen. Vaikka muuten tuntui yksinäiseltä tai hylätyltä, niin ne antoivat minun olla sellainen kuin olen, ja ottivat avosylin vastaan. Ne taputtelivat minua selkään puidensa oksilla, ohjailivat oikeille teille. Lähden aina nykyäänkin etsimään itseäni ensimmäisenä metsästä, jos olen kadoksissa.

Retkellämme yritin kuunnella rapistelevatko hiiret pusikoissa, mutta näimme vain yhden kuolleen päästäisen ja toivotimme hänelle kaunista matkaa kohti kaukaisuutta <3. Eräs kuusivuotias sanoi kerran mieleenjääneet sanat: "Voi joku kuollutkin olla kaunis!" Muuten edes harakka ei suostunut kuvattavaksi, ja parhaat räpsäykset taisivat olla nämä pienet yksityiskohdat.

Oi, kuinka rakastankin yksityiskohtia!