Miksi kannan?

Eipä tiennyt eräs pieni onnellisen oloinen sykerö äitinsä selässä Tansaniassa 2011 tartuttaneensa salaa kantokuumeen yhteen länsimaiseen vaeltajaan. Siellä muistan ensimmäisen kerran ajatelleeni, että jos minulla ikinä on lapsi, niin haluan kantaa häntä.

Seuraavaksi havahduin kantamiseen, kun sain kuulla Pisaran tippuvan maailmaan. Mietin mielessäni erilaisia vaihtoehtoja, ja kun näin Instagramissa liinakuumekärpäsen puraiseman ystäväni kauniita kantokuvia, oli kirjekuoreni sinetöity. Tilasin Kantovälinekirppikseltä (KLIK!) trikooliinan, ja lähetin kuoren, joka sisälsi toiveen minin selviämisestä ehjänä kääröön asti, kaukaisuuteen. 

Halusin aloittaa kantamisen varsin itsekkäistä syistä. Olin rakastunut kantoliinojen kauneuteen ja mielestäni kantaminen näytti hyvältä. Kannoin kuitenkin ensisijaisesti ollakseni lähempänä lastani – uskon vakaasti, että osa ihmisen itsetunnosta kumpuaa lapsena saadusta läheisyydestä – ja antaakseni hänen nukkua rauhallista ja levollista unta myös päivällä. Kun sain kantaa Pisaraa liinassa ensimmäistä kertaa, olin myyty. Vaikka olimme muutuneet kahdeksi erilliseksi henkilöksi, olimme silti taas yhtä: samaa sydäntä ja samaa ilmaa. Kun pieni painoi päänsä rinnalleni kuullakseen sydämeni sykkeen, uskoin vihdoin hänen olevan todellinen, ja me olimme kuin olimmekin Lintubongarin kanssa saaneet hänet seuraksemme tähän kummalliseen ja vähän kylmäänkin maailmaan. Kuka voi vaatia pientä ihmistä, joka on vasta viikko sitten astunut ulos lämpimästä ja turvallisesta yksiöstään, viihtymään ensimmäiset kuukaudet juurikaan muualla kuin äitinsä rinnalla tai vanhempien sylissä?

Halusin hänelle pehmeän laskun ja aikaa sopeutua tähän kaikkeen. Siihen kantoliina oli oiva apuväline. En suostunut ottamaan paineita rytmin etsimisestä ensimmäiseen yhdeksään kuukauteen. Mielestäni oli jokseenkin järjetöntä vaatia häntä heti sopeutumaan aikuisten luomaan aikatauluun, kun pieni oli onnellisesti asunut ja mennyt oman mielensä mukaan mahassa. Ottaahan ulkomaille muutto tai lomalta paluukin oman aikansa aikuisellakin, saatikka sitten jos olet vain peukalonpään kokoinen, etkä koskaan nähnytkään mannerta, johon olet laskeutumassa.

Huomaan tätä kirjoittaessani ajattelevani elämäämme perioideissa: yhdeksän kuukautta mahassa onnellisesti omassa rytmissä, yhdeksän kuukautta maailmassa hyvin hyvin pehmeässä rytmissä, ja yhdeksän kuukautta oppimista ja totuttelua arkeen.

Jatkoin kantamista myös käytännöllisyyden vuoksi: päästäkseni vessaan, syömään, metsään ja ruokakauppaan. Nykyään käymme kantaen kuvaamassa luontoa ja lähikaupassa tai keskustassa oikopolkuja pitkin. Joskus hän nukkuu päiväunet selässäni, jos yritän siivota tai säntäilen muuten vaan edestakaisin kuin päätön kana. Keksinpä tuossa miten kantoreppu voi auttaa kadonneen ruumiinosani metsästämisessä: kolme kertaa mäkihyppytornin portaat ylös alas, ainakin kuukauden ajan, ainakin viisi kertaa viikossa. Nyt tarvisin enää potkun tähän olemattomaan perääni, että se löytyy uudelleen.

Tällä postauksella haluan osallistua Kantoliinayhdistyksen (KLIK!) #miksikannan - kampanjaan. Hakusanoilla #miksikannan #pidälähellä ja #kantoliinayhdistys voi löytää somesta muitakin tarinoita kantamisesta.

Lisäksi voin ilokseni ilmoittaa, että pääsimme kesän alussa Ipanaisen kesäkantajiksi testaamaan kolmea erilaista kantoreppua, joista alkaa trilogia täällä blogissa huomenna. Ensimmäiseksi esittelen teille kuvassa näkyvän ByKay Classic- kantorepun. Pysykää langoilla!

Ja koska en kestä näitä omia kirjoituksiani ilman nasevaa loppulausetta, niin kiteytän kantamisen vielä yhteen lauseeseen:


Kannan, koska haluan antaa vauvalleni parhaan lahjan, voin kutsua häntä vielä tämän viikon vauvaksi tai sitten pienen ikuisuuden, läheisyyden!