Millainen äiti haluan olla? (ja vinkki hyvästä ulkoilukohteesta Haminassa)

TiiPii

Pian hän täyttää kaksi. Kaksi kokonaista vuotta hän on ollut luonamme. Kaksi vuotta hän on kasvattanut minua enemmän kuin minä häntä. Kaksi vuotta olen saanut kokea täydellistä, uniikkia ja uudenlaista rakkautta. 

Hän on ryöstänyt merkittävän määrän hiekkaa tiimalasista ja vaihtanut jäljelle jäävän kultahileiksi. Yhtä-äkkiä kaikki vapaus, joka ennen oli itsestään selvää, on nykyään luksusta. Toisaalta oppiipahan priorisoimaan. Tässä sitä hioudutaan hiekanjyvästä timantiksi kuluttamalla vapaa-aika itselleen tärkeisiin asioihin. Ja katsoppas vaan, hän pärjää koko ajan enemmän omillaan ja minä palaan leikkimään muutakin kuin äitiä.

Näinä kahtena vuotena olisi monia asioita voinut tehdä toisin. Silti olen valtavan ylpeä, että kaikesta paineesta ja syyllisyydestä huolimatta, olen ollut omanlainen äiti – riittävän hyvä.

Olen kerrankin luottanut itseeni ja antanut itseni olla sellainen kuin oikeasti olen. Toisinaan vahva ja päättäväinen, välillä hyvin heikko ja surullinen. Sellaisia ihmiset on, vanhemmatkin.

TiiPii

Kahden vuoden aikana minusta on kasvanut äiti, joka luottaa lapseensa. Äiti, joka tietää millaisen maailman haluaa lapsensa näkevän.

TiiPii

Haluan, että hän ymmärtää, ettei elämässä tarvitse ottaa mitään roolia. Ei tarvitse olla kiltti, ei tarvitse olla rohkea, ei tarvitse olla kaunis, ei tarvitse olla yhtään sen enempää mihin pystyy tai haluaa pystyä.

En halua uskotella, että on jossain on rivi valmiita prinsessan ja ritareiden muotoisia muotteja, joihin lapset tyrkätään ja niissä sitten kasvetaan. Ei minun tehtäväni ole laittaa häntä valmiiseen muottiin, vaan ainoastaan auttaa häntä muotoilemaan omaansa.

Minä haluan olla raamit. Valtavat raamit, joiden sisällä hänen on mahdollisuus kasvaa omaksi itsekseen. Mitä lähemmäs hän täysi-ikäisyyttä kulkee, sitä enemmän raamit alkavat nurkista vuotaa. Ja kun hän on valmis potkaisemaan nurkat auki, niin minä vilkutan hänelle, heitän lämpimän viltin olalle ja muistutan, etten koskaan aio korjata vuotoa.

Minä en koskaan aio uskotella hänelle, että hänen pitäisi olla reipas, iloinen ja kiltti aina vaan. Että se olisi jotenkin merkittävä saavutus. Minä aion pyytää häntä itkemään silloin, kun itkettää ja raivoamaan myrskyn lailla silloin, kun asiat menevät päin puuta.

Minä aion kasvattaa hänet uskomaan itseensä. Aion kertoa hänelle vähintään joka toinen päivä, että hän on viisas, kaunis ja rohkea. Iltaisin kerron hänelle tarinoita siitä, että maailma on täynnä mahdollisuuksia, eikä hänen tarvitse tehdä muuta kuin tarttua niihin ja pitää niistä kiinni, sillä hän pystyy mihin ikinä itse haluaa.

TiiPii

En halua antaa hänelle kaikkea, haluan vain auttaa häntä kiipeämään kuuhun, jotta hän voi itse istua sirpin leualla ja päättää minkä tähden aikoo ottaa kiinni. Ja kun hän kurkottaa kohti tähteä, minä aion puhaltaa häntä, jotta hän ymmärtää miten lennetään.

Haluan, olla esimerkki rohkeudesta, vahvuudesta, inhimillisyydestä ja heikkoudesta. Haluan näyttää, että aitona pärjää parhaiten ja vaikka olisi itkenyt saavillisen kyyneleitä, ei niihin huku, sillä loppujen lopuksi kaikki kääntyy hyväksi. Kyyneleetkin voi pumpata värikkäisiin vesi-ilmapalloihin ja järjestää vuosisadan juhlat. 

Haluan olla hänelle turva; valtava puhdas peitto, johon voi kääriytyä ja maailman suurin tyyny, johon voi laskeutua lepäämään.

Loppujen lopuksi haluan vain olla äiti, joka kasvattaa lapsestaan niin ehjän, että hän kestää säröjä myöhemmin hajoamatta kokonaan.

P.S. Kuvat on Matinsaaresta Haminasta. Se on hyvä päiväretkikohde ulkoilijoille. Meren ääreen kallioille voi vaikka järjestää piknikin ja tuulimyllyissä riittää katseltavaa ja kuunneltavaa. Matinsaari toimii myös päänsärky lääkkeenä, ainakin minun pääkipuni katosi tuhkana tuuleen.

Lue myös muita listauksiani:

Vuosi kirjoittamista takana, onko mikään muuttunut?

Mikä saa minut hymyilemään tänään

Orvokki-asiaa: Mitä olen oppinut orvokeista?

Ajatuksia aavasta merestä ja kymmenen viestiä (aikuiselle) tyttärelleni

Päästä irti ja 31 muuta hyvää asiaa, jotka olen oivaltanut