Katkelma arjestamme - Taaperon pelastama musta aamu

Ja juuri kun minä ajattelen, että tämä maailma on yksi helvetin musta-aukko, hän kiipeää tuolille, väläyttää ylpeimmän hymynsä ja huutaa äiti. Hän koettelee aivan liian hermoheikoisen äitinsä kestävyyttä ryskyttämällä tuolia rytmikkäästi ja toistamalla vähintään yhtä rytmikkäästi: "äiti, äitii, äiitii!". 

"Ole varovainen!" sanon.

Hän katselee minua kaikkein itsevarmimmalla ilmeellään, jossa hänen silmänsä ovat tarkkaavaiset ja suu päättäväisesti mutrulla, ja melkein kuulen: "Etkö äiti jo usko, olen maailman taitavin"

Päätän luottaa häneen taas kerran. Hän rupeaa lukemaan lehteä ja matkimaan autoa. Minä kirjoitan tätä pientä pätkää ja sillä aikaa hän kiipeää sohvalle pomppii siellä. Katson häntä ja ajattelen, että minulla on varmasti maailman kaunein lapsi pesukarhutunikassaan ja sekuntti sen jälkeen olen sitä mieltä, että hän olisi kaunis vaikka jätesäkki päällään.

Ajattelen myös tuntevani huonoa omaa tuntoa siitä, että kirjoitan ja hän leikkii yksin. Tosiasiassa en tunne. Puolituntia kirjoitusaikaa ei ole keltään pois. Samapa tuo on teenkö ruokaa vai kirjoitan. En ymmärrä miksi vanhempia syyllistetään jokaisesta korvan kaivelusta. Keittiö on yksi sekasorto ja minun pääni on kaatopaikka, jossa tuntuu hetkittäin virtaavan pelkkää paskaa. Seuraavaksi hän haluaa kiivetä sohvan selkänojalle seisomaan ja minä auta häntä mielelläni.

"Ooh!" hän huutaa.

Hänen suunsa menee vähintään yhtä suureksi ympyräksi kuin sillan ylittäjällä Edvard Munchin Huudossa, joka palaa aina vaan mieleeni kerta toisensa jälkeen. Onneksi konteksti on nyt eri. Lapseni on maailman suloisin, eikä yhtään niin riipivä kuin taideteos, vaikka olen kyllä huutanut viimeaikoina lähes yhtä kovaa kuin mies taulussa.

Hän jammailee hetken käsinojalla, jonka jälkeen kaappaan hänet syleilyyni ja kerron, että meidän on mentävä ostamaan niitä pirun tiskiainetabletteja, jotka ovat lopussa. Mietin opetanko lapselleni huonoja tapoja, kun annan hänen tanssia sohvan selkänojalla. Päätän olleeni oikeassa sallittuani tanssin, sillä jammailun jälkeen hän ei enää pyri kiipeilemään selkänojalle. Tehtävä on selvästi täytetty.

Metsä, aurinko,

Mieleeni palaa ajatus siitä, että luulin Munchin teoksessa olevaa henkilöä koiraksi ensimmäisen kerran, kun näin sen joskus ylä-aste- tai lukioikäisenä. Seuraavaksi kiitän itseäni siitä, että koiran hankinta on pahimmassakin koirakuumeessa jäänyt tekemättä. En jaksaisi sitä nyt, en tässä huutavassa elämäntilanteessa, kun empatiavaje kissoihinkin istuu olkapäällä ja huono omatunto huutaa kissaa harvasen päivä.

Pesukarhutunikainen alkaa kyllästyä, joten otan hänet syliini tietokonetuolilleni ja annan hänen käydä rinnallani. Viimeistelen kirjoituksen ja ajattelen, että on aika lähteä koettamaan onneamme. Sataisikohan tänään taivaalta rahaa tai nukahtaisikohan pesukarhulapsi päiväunille? Toinen toiveistani saattaa toteutua. Auringon kiinni saamisesta on turha tänään haaveilla. Onneksi onnistuimme siinä viime viikolla niin monta kertaa. 

Päätän mielessäni haistattaa pitkät tälle musta-aukkoiselle maailmalle ja vielä kerran sille ajatukselle, ettei taapero muka saisi tanssia sohvan käsinojalla. Me tanssimme pimeässä ja pitkässä talvessa niin kauan kunnes aurinko sulattaa meidät ja niin kauan kuin iloista musiikkia kuuluu jostain nurkasta tai rehellisemmin ilmaistuna telkkarista, josta on tullut aiempaa parempi ystäväni lapselliseksi ruvettuani.

Huomaan nyt että olen lahjonnut taaperoani liian monella maissinaksulla, sillä hän tanssii kävelykärryssään niin villisti ja uhkarohkeasti, että on aika lähteä ulos. Aurinkoa ei ole enää mahdollista saada kiinni, mutta pesuainetabletteja en aio enää päästää karkuun.