Mustikkamaalaustarina, osa 3

On vihdoin tullut aika päättää mustikkamaalaustarina. Pisarakutsukortit kakkostarinasta (KLIK!) tavoittivat vastaanottajansa ja vieraat saapuivat paikalle. Loput pisaroista pääsivät taivaalle niin kuin sadepisaroiden kuuluukin.

Otin isosilmäisen neulan käteeni, lainasin lintubongarin kalastustarvikkeista siimaa ja pujotin pisarat lankaan. Koska en halunnut, että pisarat roikkuvat siimassa miten päin tahansa, pujotin langan ensin takapuolelta eteen ja sen jälkeen taas etupuolelta taakse, ihan kuin lasten ompelukorteissa, jos joku nyt sattuu muistamaan mitä sellaiset ovat. Kun kaikki pisarat olivat ruodussa solmin siiman toisen pään verhotankoon ja toisen siivouskaapin yläpuolella säilytettävään pöydänjalkaan, kun en parempaakaan keksinyt. Pöydänjalka ja verhotanko ymmärsivät kyllä tehtävänsä, sillä viiri roikkui kauniisti keittiössä tähän päivään asti.
 

 

 

 

 


Tänään me taiteilijan kanssa päätimme, että viirin on aika tulla alas. Niputimme pisarat kauniisti päällekkäin ja sujautimme nipun vauvakirjan väliin odottamaan uusia syntymäpäiviä. Jatkamme varmasti viiriä ensi vuonna, ja sitten kun se on niin pitkä, että se täyttää koko asuntomme sisäkaton, keksimme jotain muuta.

 

 

 

 

 


Assistentin/ tarinankertojan/ äidin näkökulmasta paras pisaroista on tuo jalanjälki. Sitä katsellessani voin kymmenen vuoden päästä ihmetellä, miten tyttäreni on joskus ollut pienen pieni ja muistella miten hauskaa meillä oli maalatessamme mustikoilla. Itse taiteilija tuskin tulee tästä tarinasta muistamaan yhtään mitään kasvettuaan, mutta ehkäpä näytän hänelle jonain päivänä tämän blogin, ja opittuaan lukemaan hän voi ihmetellä mihin kaikkeen onkin joutunut äitinsä takia.

Kaikki tarinat päättyvät aikanaan, niin tämäkin. Vaikka sanomme nyt näkemiin, niin älkää kadotko minnekään. Taskuni ovat täynnä tarinoita ja kamerani valmiina kuvaamaan taas!