Muumi kirjajoulukalenteri ja ajatuksia lapsille lukemisesta

Muumi kirjajoulukalenteri

Oli kauhean kylmä. Niin alkoi H.C. Anderssenin satu pieni tulitikkutyttö. Äiti luki sen meille jokaisena uutena vuotena ja itki. Hän luki meille paljon. Muistan jalkansa menettäneen muurahaisen, Koivun ja tähden (joka oli hirveän ahdistava tarina), Jääkuningattaren, Saapasjalkakissan, Ruman ankanpoikasen ja Bambin. Bambi oli suosikkini, vaikka sen äidin kuolema olikin valtavan surullista.

Uskon, että sadut kehittävät lapsen empatiataitoja ja mielikuvitusta kaikkien saduista saatujen hyödyllisten opetusten ja ajatuksien rinnalla. Välillä mietin alkoiko liiallinen elämääni toisinaan hankaloittava empaattisuuteni saduista. Tunnen toisinaan valtavaa empaatiaa ihan hassuja asioita ja ihmisiä kohtaan. Joskus mietin itkevätkö roskat yksinään pimeässä ja kylmässä roskiksessa. Sateella joudun siirtelemään kastematoja pois asfaltilta, vaikka en niistä liiemmin pidäkkään, mutten kestä ajatusta, että joku talloo niiden päälle tai ne kuivuvat auringossa kuoliaaksi. Välillä tunnen empatiaa yksin syöviä ihmisiä kohtaan, mietin onko heillä lainkaan lounasseuraa. Huvittavinta siinä on se, että tykkään itsekin lounastaa yksin ja nautin siitä.

Joskus meinaan haljeta ajattelessani kaikkia maailman kauheuksia. Erityisesti niitä joita tapahtuu lapsille. Niistä tulen oikeastaan äärettömän surulliseksi. Silloin suru, sääli ja empatia sekoittuvat harmaaksi kaikkea varjostavaksi pilveksi. Tulen niin surulliseksi, että voisin itkeä saavillisen kyyneleitä täyteen. Ajatella jos ne muuttuisivat helmiksi. Voisin auttaa monia. Ehkä siksi pyrin parhaani mukaan säästämään palloparkaa ja tasapainottamaan kaikkien kauheuksien vaakaa. Uskon nimittäin jonkunlaiseen tasapainoon. Jos teen hyvän hyvän teon, joku varmasti saa siitä osansa, ja niin edelleen. En pysty tekemään ihmeitä, sillä olen vain tavallinen ihminen. Ajattelen kuitenkin, että jos joku saa tekosistani murusenkin apua, se on jo suuri voitto. Tämä maailma tarvitsee empaattisuutta ja rakkautta roppakaupalla. Yritän antaa sille oman osani.

Silläkin uhalla, että Pisara perii kykyni tuntea liiallista myötätuntoa, haluan siirtää satujen lukemisen omasta lapsuudestani hänelle. Kerroin joskus, että rakastan suomen kieltä. Ja rakastan satuja. Rakastan sitä, kun joku lapsi on oppinut saduista tai televisio-ohjelmista nokkeluuksia ja lausuu niitä ääneen tarkoituksella tai tietämättään. Meitä odottaa Mio poikani Mio kirjahyllyssä. Olen lukenut sitä sivu kerrallaan taaperolle, ja vielä useammin itselleni. Pöytälaatikossani on olemassa projekti sata satua, (Hups! Nyt sanoin sen ääneen) joka pitäisi toteuttaa, kun Pisara on valmis kuuntelemaan. Siinäpä mainio makutuomari muutamalle sadulleni, joita kirjoitan tällä hetkellä vasta päässäni. 

Viime vuonna paras joulukalenteri Pisaralle oli lämpö ja syli, mutta tänä vuonna halusin ilahduttaa häntä kalenterilla. Mietiskelin askartelisinko makujoulukalenterin, mutta nähdessäni Muumi kirjakalenterin päätin säästää voimiani. Myös parempi puoliskoni piti ideaa hyvänä, joten kalenteri päätyi ostoskärryihimme hillittömän muumifanin iloksi. Haluan lukea minimimmille paljon ja se on parempi aloittaa nyt. Kirjat ovat sopivan lyhyitä taaperolle ja riemunkiljahdukset kaikuvat iloisesti ympäri asuntoa jokaisella kerralla, kun kalenteri näkökenttään osuu.

Niin ja tästäkään ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa, sillä kirjoista ei vaan tarvitse. Ne kehittävät lapsen persoonaa ja opettavat niin paljon uusia taitoja. Kuulostaa siltä kuin tuntisin jokaisesta maailman asiasta huonoa omaatuntoa. Ehei, ajattelen vaan välillä liikaa. Joka tapauksesta, jos joulukalenteri vielä puuttuu tai sille on käynyt jotain katastrofaalista (niin kuin että joku olisi vaikka syönyt siitä kaikki suklaat), niin harkitse muumia.

Kirjoista on iloa vielä kauan joulun jälkeenkin!