Nähtävyyksiä Repovedellä - Itkevä puu ja vinkkaava kiinalainen

puu, mänty

Niinhän sitä luulisi. Puiden ei tarvitse itkeä. Eikä varsinkaan Repovedellä. Tämä kaunotar oli kuitenkin vuodattanut kyyneleitä. Lieneekö itkenyt kaatunutta rakkauttaan vai katkenneita oksiaan.

Olisi tehnyt mieli rutistaa sitä. Halata oikein kunnolla. Kertoa, ettei minullakaan aina niin hyvin mene, mutta aamu tulee aina. Päivät eivät lopu kesken ja jokainen huono päivä on pois synkkien päivien kalenterista. Ehei, synkkien päivien kalenteri ei ole loputon. Siinä on maksimissaan 100 sivua ja jokainen pois repäisty sivu on yhtä kuin valo. Vähän kuin kantaisi pimeyttä ulos huoneesta. Yritin lohduttaa sitä ajatuksillani.

Olin turhamainen. En halannut. Ajattelin, että likaan vaatteeni, vaikka mitäpä sillä olisi ollut väliä. Tyydyin vain ihailemaan sen jähmettyneitä kyyneleitä, joita oli valunnut valtoimenaan maahan. Ihan alas asti. Saapahan maa metensä, jos toisen itkemisestä pitää joitakin positiivisia puolia löytää.

Puu, mänty

Mieleni lepää hiljaisuudessa ja voisin viettää tuntikausia metsässä kuuntelemassa sitä. Pisara ja hänen metsään maastoutumista yrittävä ratsunsa olivat toista mieltä. Taapero potki poninsa kylkiin vauhtia ja ratsu nelisti villisti pitkin metsäpolkuja. Nyt en ihmettele yhtään, että kyyti kävi kantajalle hiukan raskaaksi, sillä reppu näyttää roikkuvan hänen selässään. 

Päätin salaa mielessäni lähteä jonain päivänä yksin retkelle. Jähmetyn 30 minuutiksi tai tunniksi seisomaan paikoilleni ja kuuntelemaan metsän ääniä. Meillä on ilmaista terapiaa täällä käden ulottuvilla.

Luonto on aina lojaali. Sillä ei ole ennakkokäsityksiä asioihin, eikä se anna omien näkemystensä vaikuttaa mielipiteisiinsä. Se ei vähättele, se ei hymähtele niin kuin olisi viisaampi kuin kukaan, eikä se katso kapeasti. Sen sijaan se suojelee, halaa ja ymmärtää. Se pitkästyy harvoin ja vielä harvemmin kohdistaa raivoaan pelkästään yhteen ihmiseen. Miten paljon oppimista minulla onkaan siltä.

Kantoreppu, taapero, metsäretki

En laula nyt oodia, sillä olen kertonut tästä kansallispuistojen isosta ja lämminturkkisesta ketusta jo aiemmin. Tyydyn tällä kertaa vain toteamaan, että ilma oli yhtä ihanan raikasta kuin ennenkin ja tunsin pientä haikeutta, kun näin ihmisiä rinkkoineen ja makuualustoineen vaeltavan puiston polulla. Voisikohan melkein kaksivuotiaan kanssa lähteä kesällä telttailemaan tai sitten voisi vuokrata kodan yöksi?

Terapiasta puheen ollen, näkeekö teistä kukaan alla olevassa kallioseinässä pientä vinkkaavaa kiinalaista? Vai alkaako päässäni viirata jo pahasti?

Kallioseinämä, vinkkaava kiinalainen

Pääsiäiselle kiitos tästä Repoveden reissusta, ja hyvää viimeistä pääsiäisen vapaa päivää sinne ruutujen toiselle puolelle.

P.S. Yritin jo julkaista tätä postausta aamulla puhelimen kanssa, mutta siitä syntyi pelkkä soppa. Tähtilaatikossa oli siis noin kahden minuutin ajan näytillä muutama luonnos- ja testiteksti. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

P.P.S. Tästä voit lukea viime kesän vierailustamme Olgan Farmille ja täältä retkestä Kalalammelle.