Onnenapila

 

Viime kesänä näihin aikoihin hän taisi hymyillä minulle ensimmäisen kerran ja silloin tajusin mistä avaruusoliot ovat saaneet elkeensä. Hän oli äärettömän suloinen, äärettömän kummallinen ja kokonaan meidän. Tai emmehän me häntä omista. Hän on vain meillä lainassa siihen asti kunnes kasvattaa siivet selkäänsä ja lentää omille teillensä.

Joka tapauksessa hän on nyt vuoden ja huomenna juhlimme häntä. Tässä postauksessa piti ihmetellä sitä miksi en ole löytänyt neliapilaa, mutta tajusinkin sen olleen kädessäni koko ajan. Olin pitkään sitä mieltä, etten halua koskaan lapsia. Ei ollut mitään biologista kelloa, joka olisi tikittänyt. En nähnyt itseäni kenenkään äitinä, hyvä kun sain omat hiukseni harjattua. Halusin olla vapaa – tietysti.

Sitten kolmenkympin kohdilla kuulin kilkatusta. Vaikka pidän sattumista, hän ei ollut sellainen. Tiesin tasan tarkkaan mihin olen ryhtymässä, en vain osannut odottaa häntä juuri siinä hetkessä. En odottanut ikuisuuksia, mutta kauan kuitenkin. Olen äärettömän kiitollinen, että hän on täällä. Ei se ole mikään itsestäänselvyys, vaikka mielestäni selvisinkin kaikesta kohtalaisen helpolla.

Ensimmäinen vuosi hänen kanssaan on ollut ainutlaatuinen. Ihan uutta onnea, hiukan huolta, hiukan enemmän huolta, ja pakahduttavaa rakkautta. Vaikka pelkäsin sitoutuvuutta eniten, niin hulluinta tässä on se, että olen vapaampi kuin koskaan.