Paketti ja paloni


Kävimme juhlimassa yhden suloisuuden yksivuotissynttäreitä. Olen jo pitkään ollut lahjapapereita vastaan, vaikka joka joulu niitä on tullut hätäpäissään viime hetken paketteihin ostettua. Höh, ihminen selviää ilmankin. Kierrätän meille tulleita papereita ja lahjakasseja niin kuin varmasti moni muukin. Tällä kertaa varastot olivat ehtyneet.

Ennen synttäreitä piti miettiä mihin ne lahjat oikein käärii. Ainut lehti, jota tilaan kestotilauksella on Suomen Luonto (Voit tilata sen tästä KLIK!). Tilaan sitä kannatuksen ja kuvien vuoksi sekä luen tietysti kiinnostavat artikkelit läpi. Tammikuun numerosta löytyi lahjapaperit ihanissa väreissä. Visualistina halusin pakettien sopivan yhteen, joten valitsin paperilehtiöstä sivuja pariin pakettiin rauhoittamaan tilannetta. Jouduin teippailemaan sivuja yhteen ja lopuksi sidoin paketit silkkinauhalla toisiinsa kiinni. Pisteeksi iin päälle tuli Taiteilijan teoksesta onnittelukortti.

 

 


Olen onnellisesti viiden lapsen täti, mikä on minusta jokseenkin kummallinen sana, ja kolmen kummi, myös sen yksivuotiaan ihanuuden, jota olimme juhlimassa. Joskus olin aivan varma, etten ikinä pääse yhdenkään lapsen kummiksi, kun en ole koskaan ollut sellainen helposti lapsia lähestyvä tyyppi. Olen aina pitänyt lapsista ja tehnyt töitä heidän kanssaan, eli ohjannut sirkustreenejä lapsille ja nuorille. Silti tuntuu, että välillä on erakolta meinannut mennä sormi suuhun, kun joku on hypännyt kaulaan tai kyhnännyt kuin kissanpoikanen kyljessä, vaikka kyllä siinä tulee luonnollinen kontakti lapsiin, kun heitä avustaa tempuissa. Mielestäni olen ollut ja olen lapsien ohjaamisessa ihan hyvä. Osaan ottaa myös hiljaiset ja ujot lapset huomioon ja arvostaa jokaista yksilönä. Olen kehittynyt matkan varrella ja ymmärrän, että työ lasten kanssa on jatkuvaa itsensä haastamista. Pidän lapsien suoruudesta ja rehellisestä palautteesta. He ovat opettaneet minulle paljon. Sirkus on muuten siitä hieno laji, että sieltä löytyy jokaiselle jotakin. Jos et ole notkea käärme, voit heitellä palloja. Jos et osaa heitellä palloja, voit ajaa yksipyöräisellä, ja niin edelleen...

Sirkusjutuissa olen aina potennut alemmuuden tunnetta siitä, etten ole ollut se teknisesti taitavin tyyppi, artisti. En ole antanut itselleni aikaa ja tilaa kehittyä rauhassa, vaan olen sabotoinut mahdollisuuteni ajattelemalla, etten osaa kuitenkaan. Masentunut siitä, ettei tekemiseni ole näyttänyt siltä miltä olen kuvitellut. Painanut pääni alas ja painunut nurkkaan, kun joku on muka sanonut jotain alentavaa tajuamatta, että vain hyväksymällä itseni keskeneräisenä voin päästä perille. Minun tehtäväni sirkuksessa on ollut ohjata, jotta olen ymmärtänyt, että olen riittävän hyvä ja päässyt tähän pisteeseen missä olen nyt. Kaikki tapahtuu niin kuin on tarkoitus.

Vaikka sirkus ja lasten ohjaaminen on lähes puolet itsestäni, olen aina tuntenut suurempaa paloa visuaalisiin juttuihin. Niitä jaksan tehdä ikuisuuteen asti. Jaksan nykertää ja asetella, suunnitella ja kuvata. Tämä on blogi on siitä elävä todiste. Siksi minä tämän perustin, että saisin tehdä sitä mille palan. Siitä pitää kylläkin kirjoittaa erillinen postaus: visuaalisuudesta, muotoilusta ja sisustamisesta. Olen täysin varma siitä, että minut tullaan vielä näkemään esiintymässä, en vain vielä tiedä miksi, missä, miten ja mitä tekemässä. Joku kummallinen vietti minua "parrasvaloihin" vetää. Narsismi sanoisi joku kyyninen kyy, intohimo sanon minä. Ehkä tulevaisuudessa pääsen jakamaan tätä visuaalista paloani eteenpäin jossain muodossa. Onneksi yksi kiva asia ei sulje toista pois. Voin käyttää lähes puolet itsestäni sirkukseen ja lopulla melkein kokonaisela tehdä muuta.

 

 

 


Ja tämä koko tarina lähti taas lapsista. En ajatellut kirjoittaa sirkusjutuista ja palosta, mutta näin siinä taas kävi. Mietin taas tässä, että kadunkohan joskus näitä yöllisiä höyryjen päästelyitäni, mutta heti sen perään tuhahdin itselleni ja sanoin, että PYH! tuskinpa vaan. On ollut pitkä tie päästä tähän asti ja seison kaiken kirjoittamani takana kuin kallio.

Alunperin minun piti vain sanomani, että koska lasten synttäreitä on nyt niin paljon, on tullut mietittyä sitä mikä on paras lahja, varmaankin elämys. Olen sortunut menneinä vuosina siihen, että olen varsinkin jouluisin ostellut epämääräistä tavaraa ja käärinyt niistä mahdollisimman monta pakettia sen sijaan, että olisin miettinyt mitä lahjan saaja oikeasti haluaa ja tarvitsee. Jos on pakko ostaa tavaraa olen tullut siihen tulokseen, että lahjan on oltava joko käytännöllinen tai sitten sellainen asia, jota tietää saajan todella toivovan ja arvostavan. Arvostan kuitenkin palveluita, enkä halua kaikkien liikkeiden kuihtuvan pois, varsinkaan pienien kivijalkaliikkeiden. Siksi ostan usein lahjan sellaisesta, jos en ole varma saajan mausta tai toiveista. Ajattelen siinä tukevani oikeita asioita.

Viime aikoina minut on myös pakotettu käyttämään "vähemmän on enemmän" -ajattelua ja luulen vasta olevani matkalla jonkunlaiseen järkevään kuluttamiseen. Hakkaan kokoajan päätäni seinään näissä asioissa, mutta uskon sentään olevani oikealla tiellä. En kyllä tiedä onko sillä tiellä ollenkaan päätepistettä, mutta tulkaa ystävällisesti auttamaan minut ylös, jos kaadun tai poikkean polulta.

Se jääköön salaisuudeksi mitä paketti sisälsi. Minun pitäisi yrittää taikoa viikonlopuksi jotain tämän tyyppistä (KLIK!) purtavaa. Saa nähdä miten leipurin tyttären käy!