Peilikuvia


Olen aina ollut hyvä katsomaan peiliin. Muistan kuudesluokkalaisena lainanneeni äitini roikkuvia korvakoruja ja katsoneeni Haminan Rossossa vessan peiliin ja ajatellut olevani ihan kaunis. Ei silloin käynnyt mielessäkään, että niin ei olisi. Äiti oli laittanut kammannut hiukseni korkealle nutturalle ja päälläni oli valkoinen uusi tunika. Rakastin niitä korvakoruja, joista valui hopeiset pienet pallonauhat melkein kaulalleni. Sen kesän jälkeen tuli kausi, jolloin minulle valkeni mitä on itsekriittisyys ja kriittisyys ylipäänsä, mutta salaa tiesin niinäkin aikoina olevani ihan mukiinmenevä. Jossain syvällä sisimmässäni olen aina tiennyt olevani ihan viehättävä henkilö, niin kuin useimmat meistä ovat, vähän liian kiltti vain toisinaan.

Kun on kiltti, sitä asettuu helposti marttyyrin asemaan. Kokee jonkunlaista pakkoa noudattaa tietynlaista käyttäytymiskaavaa, katselee peiliin vähän liian usein ja ottaa sieltä kaikki kannettavaksi itselleen. Kun mitta tulee täyteen, alkaa heittäytyminen marttyyriksi. Silloin ihminen on valmis jaksamaan suuremman hyvän vuoksi, vaikeroimaan taistelutantereella  ja lopulta valmis kuolemaan syyttömänä, ainakin omasta mielestään. Pyh, kaiken olisi voinnut välttää sanomalla ei. Kukaan ei olisi kuollut, joku olisi ehkä saattanut hiukan haavoittua, mutta taistelussahan on aina riskinsä.

 

 


Olen elänyt kolmekymmentä vuotta kilttinä ja kaksi viimeistä vuotta vähemmän kilttinä. Minä en halua katkeroitua seuraavan 60 vuoden aikana käveleväksi valituskoneeksi. Sitäkin on ollut viime aikoina ilmassa. Aion taistella ja lopulta uida tyynellä järvenselällä koiraa tai sammakkoa, jos en opi kroolaamaan siihen mennessä, ja vihellellä uidessani niin kuin onnellisen ihmisen kuuluu. Todennäköisempää siis on, että olen löytänyt tasapainon ja hehkun seesteisyyttä – seesteisyys on muuten yksi lempisanojani. Tajusin tarkoituksella, että on ruvettava vähemmän kiltiksi, jos aion elää vielä 60 vuotta muutenkin kuin pelkkänä ruotona.

Olisiko parempi kuitenkin puhua päättäväisyydestä, vastuun ottamisesta ja kieltäytymisestä? Niitä olen yrittänyt tässä kuluneiden vuosien aikana jalostaa, ja itseasiassa uskon taaskin olevani oikeassa suunnassa. Ei kukaan voi määrätä toisen onnea, eikä onneen ole vain yhtä tietä. Sen me tiedämme jokainen. Vasta silloin voi olla vilpittömän onnellinen toisen puolesta, jos on balanssissa itsensä kanssa ja seesteinen sisältä asti.

 

 

 


On lopetettava kaiken kestäminen, noustava barrikadeille ja heilutettava punaista lippua valkoisen sijasta. Kun taistelu on ohitse, voi taas kapsahtaa vihollisen kaulaan ja toivoa molempien osapuolten oppineen jotain. Vain sillä tavalla tästä ainoasta elämästä voi nauttia täysillä ja rehellisesti. Minulle se on ainoa keino selvitä ehjin nahoin.

Tämä elämä on minun vapaustaisteluni!