Seitsenpistepirkko – Suomen kansallishyönteinen

Minusta piti tulla leppäkerttu tai niin ainakin vastasin, kun joku kysyi miksi aion isona. Huomasin lopulta, ettei selkääni ilmestynyt yhtäkään mustaa pistettä, enkä muuttunut punaiseksi, joten vaihdoin suunnitelmaa. Hiippailin viikonloppuna rantaviivalla hiljaa, ja odottelin jotain jännittävää tapahtuvaksi. Kohokohta oli tämä uiva leppäkerttu, joka takertui ojennettuun sormeeni.


Siinä se sitten tuijotti minua hetken ja pyysi hiukan loukkaantuneella ja helmeilevällä äänellä  –sellaisella jolla naiset puhuvat mustavalkoisissa elokuvissa – kutsumaan itseään leppäpirkoksi. Kerttu on kuulemma vanhentunut nimike. Hetken hengitettyään se kertoi maaston olevan välillä mäkistä ja raskaskulkuista. Huokaili tipahtaneensa heinästä veteen ja joutuneensa uimaan jo pitkän matkan ennen kuin takertui sormeeni. Nyökkäilin ymmärtäväisesti ja kerroin omankin elämäni olleen aikamoista heinänkorressa heilumista viime aikoina. 



Vienosti ja hiukan häpeillen hän kertoi kuorensa alla olevien siipien olevan kuin silkkiä ja sanoi kuivatteluun menevän monia tunteja. Hymähdin sille hyväntahtoisesti ja tarjosin mahdollisuutta siirtyä oksalle kuivattelemaan itseään. Se tarttui tilaisuuteen ja kuiskasi vielä hiljaisella äänellä kynsieni kaipaavan viilausta. Sanoin sen olevan oikeassa ja nyökkäsin sille jäähyväisiksi. Käänsin selkäni ja lähdin kävelemään pois.


Taakse vielä vilkaistessani näin sen  nostavan tuntosarvensa pystyyn ja olin kuulevinani ylpeyttä sen äänessä, kun se jutusteli lajitovereilleen, joita oli rannassa useita kymmeniä: "Aina ei kannata leikkiä kuollutta, joskus voi kuunnella mitä niillä on sanottavaa, tietää vaikka oppisivat jotain meidän seitsenpistepirkkojen elämästä. Olemmehan me sentään Suomen kansallishyönteisiä!"