TIEDÄN OLEVANI ONNELLINEN METSÄNLAIDALLA MAAMYYRÄ KAINALOSSA

Nainen, ikkuna, onni, metsänlaita

Ja juuri kun olen vaipumassa ajatuksiin, joiden ansiosta itsetuntoni käpertyy pieneksi keräksi ja piiloutuu kovaa maailmaa peiton alle, kuulen vaikerrusta.

Pieni maamyyrä mönkii isossa sängyssä ympyrää ja tuhisee lakkaamatta. Pelkään, että hän putoaa, sillä useana yönä saatan löytää hänet reunalta. 

Toisinaan olen hengästynyt. Hengästynyt kaikista maailmaan mahtuvista mielipiteistä – jopa omistani – ja siitä miten ihmiset ympärilläni säntäilevät paikasta toiseen säälimättä itseään. Osallistun itsekin joskus samaan ralliin, mutta jossakin pääni kolkassa kaikuu:

"Ei sun kannata!"

Ja se ääni on niin oikeassa, tiedän sen itsekin. Minun tehtäväni on vahtia, ettei hän putoa. Minun tehtäväni on istua aloillani useammin kuin ennen ja olla lähtemättä liian monelle kierrokselle mukaan. 

Minun tehtäväni on kirjoittaa näitä tarinoitani ja olla vähän eriskummallinen. Olevinnaan saattaisi joku sanoa.

Sitäpaitsi on olemassa tuhansia samaa ajattelevia ihmisiä, jotka nyökkäilevät joka kerta kun joku menee ohitse, säpsähtävät kun jonkun kengästä lentää kivi ja haukkovat henkeään pelkästä ajatuksesta ja lopulta nousevat verkkaisesti ylös ja kävelevät hitaasti kohti aurinkoa välittämättä tuon taivaallista siitä, että heidän selkänsä takana näyttää siltä, että maapallo pyörii sataa ja tuhatta ympäri. Koska he eivät pelkää jäävänsä kyydistä, sillä he tietävät, että nurkan takana odottava linja- autio vie heidät kohti rauhaa ja ymmärrystä.

Nainen, ikkuna, onni, metsänlaita

Nousen usein kuitenkin tuolilleni seisomaan ja annan tuulen virrata kainaloideni alta. Tiedän, että kukaan ei näe sitä. Joskus verhojen ollessa auki takapihallamme pyörivät työmiehet saattaisivat kuitenkin yllättää minut seisomasta puolialastomana tuolilta kädet levällään mielipuolisen onnellinen hymy kasvoillani. Silloin ajattelisin, että jos ne eivät ennen ole nähneet ihmistä puolialasti seisomassa tuolilla, niin nyt on korkea aika. Nolostuisin kuitenkin vähän ja esittäisin, että kurottelen kattoon.

Seisoessani kuvittelen kuinka tuuli vie minut mukanaan, vaikka tiedän, ettei se ota minua ellen levitä siipiäni. Lennän maailman ympäri, mutta joka kerta kierros päättyy pieneen asuntoon keskelle hiljaisuutta. Asunnossa on isot ikkunat ja sen pihalla on lumisia kuusia.

Haluan käydä toisaalla palatakseni takaisin, sillä minun tehtäväni on puhua kuusille. Ne ovat kaikesta kanssani samaa mieltä. Kuusien kauniit helmat, lojaalisuus ja vihreät sävyt vetävät minua puoleensa. Nämä melankoliset maisemat kiehtovat minut pikkusormiensa ympärille.

Jos en makaa maamyyrä kainalossani, hän ei lopeta mönkimistään koskaan. Ja mitä siitäkin sitten tulisi. Puhkikulunut sänky ja ehkä jopa reikä lattiaan.

Se on suurenmoista.

Tiedän olevani onnellinen metsänlaidalla maamyyrä kainalossa.