TIIPII JOULUKALENTERI /\ LUUKKU 13 /\ Talvitarina

Avaa luukku 1, luukku 2., luukku 3, luukku 4, luukku 5, luukku 6, luukku 7, luukku 8, luukku 9, luukku 10, luukku 11, luukku 12

TiiPii Joulukalenteri luukku 13

Huh, miten kovaa kyytiä tämä joulukelkka kiitää. En meinaa pysyä kyydissä. Luukusta kolmetoista paljastuu pieni talvitarina, joten pysähdy, istu alas ja kuuntele.

Grillihiili ja pienen hetken onnellisuus

"Äiti on rohkea ja kantaa minut vessaan!" 

kuului erään hyvin onnekkaan äidin vierestä aamutuimaan. Lapsi hehkui yhä ja vieläkin kuin kekäle, mutta oli siitä huolimatta hyvällä tuulella, ja vaati hampaiden pesun lomassa suuhunsa kokonaisen viidakkokulkueen.

Äiti ei ollut kokonaisuudessaan kovinkaan onnellinen, ei vaikka miten yritti. Ja se äiti olen minä. 32- vuotias nainen, joka asuu eräässä pienessä kaupungissa talven tuivertamassa Suomessa. Juon usein aamiaisella kahvia ja syön ruisleipää tai hedelmiä. Tunnen huonoa omaa tuntoa lihan syömisestä ja jos saisin mitä tahansa kasvattaisin pihalleni avokadopuun. 

Tai ehkä sittenkin valitsisin appelsiinit, sillä mielestäni hedelmiä ei koskaan voi syödä liikaa. 

Ongelmani lienee se, että olen aivan liian kiltti ja sen takia annan liukua vähän liian pitkälle. Ja tiedättehän, kun lumipallo lähtee pyörimään on sitä vaikea pysäyttää ja siksi jäinkin sen alle hetki sitten. Pidän sitä kuitenkin onnekkaana sattumana, vaikka olinkin aluksi täysin romuna ja elämäni vaikutti Salvador Dalin maalaukselta, sillä sain takaisin kaiken sen rohkeuden, jonka olin matkan varrelle kadottanut ja jota minulla ei koskaan ollut.

TiiPii Joulukalenteri Luukku 13

Nyt olen tasaisella kiitoradalla valmiina lähtemään lentoon. Se on helpommin sanottu kuin tehty. Kun on nousukiidossa tai tasaisessa lennossa ylhäällä, on niin helppo uskotella itselleen, että hallitsee koko maailmaa ja mielen avulla pystyy mihin tahansa. Kun makaa luita katkoneena, sydän murskana ja mieli musertuneena maassa, tekisi mieli tuhahtaa kaikille, jotka puhuvat positiivisuudesta ja vielä enemmän niille, jotka toteavat "nouset vaan ylös" tietämättä lainkaan kuinka vaikeaa se voi olla.

Joka ainut aamu minä kuitenkin nousin ja joka ainut aamu keräsin luuni maasta ja ompelin musertuneen mieleni kokoon. Ihan itse. Sillä minä tiesin, ettei suurin ongelmani ollut mieli, vaikka elämä hakkasikin sitä lekalla rikki niin kovaa kuin kykeni tai siltä se ainakin niinä aamuina tuntui.

Mistä minä sen sitten tiesin? Minä näin niin paljon värejä. Niinäkin aamuina, kun maailma näytti yksinkertaisesti vain harmaalta ja samealta, hyppäsi aurinko peiton alta tai vierestäni ylös ja sai minut hymyilemään. Itse asiassa minä kyllä kiillotan mieleni vielä priimakuntoon, koska haluan, että se säkenöi ja uskon, että kaikkien muidenkin olisi hyvä tehdä niin.

Ihminen on siitä kummallinen, että se uskoo helpoiten sen minkä näkee ja kaiken mikä ylittää ymmärryksen rajat, olemme valmiina laittamaan mustaan jätesäkkiin ja jättämään sinne. Siitä ei puhuta tai sitten sitä vähätellään tai peräti kielletään kokonaan. Reagointi määräytyy sen mukaan kuinka avaralla alueella kykenemme liikkumaan. Toiset pyörivät vain oman akselinsa ympärillä, jotkut lähtevät tavoittelemaan reunoja ja tarpeeksi hullut hyppäävät reunoilta pimeyteen, kiipeävät takaisin ylös ja tekevät sen uudestaan.

Minä en oikein tiedä millä alueella liikun, mutta pidän positiivisena sitä, että olen niin valtavan utelias, että haluan hypätä. Minä vain pelkään. Pelkään ihan niin kuin kaikki muutkin. Pelkään mitä minulle tapahtuu matkan varrella ja pelkään, että ihmiset nauravat minulle. Mutta kun oikein tarkkaan ajattelen, niin eikös se olekkin ihan hyvä, että saa ihmiset hymyilemään?

Uskon siis että meidän tehtävämme on edetä, hypätä, edetä ja hypätä. Kuulostaa aika mielipuoliselta, mutta sitähän tämä elämä on. Varsinkin tänä aamuna kun lapseni onkin muuttunut grillihiileksi, joka hohkaa kuin sen päällä olisi juuri paistettu makkara. Välillä siitä lentää kipinöitä ja minä teen kaikkeni, että ne sammuvat.

Oikeastaan valehtelin teille, kun kerroin, etten ole onnellinen. Minä olen täysin onnellinen katsoessani lastani, sillä se olin minä, joka hänet maailmaan toi. Se ei ollut naapurin täti, eikä ylä- asteen opettaja – joka luuli tietävänsä kaikesta kaiken ja varmasti tietäisi vieläkin, jos menisin kysymään siltä jotakin esimerkiksi lasten kasvatuksesta – vaan se olin minä. Ja koska minä loin jotain noin upeaa, on minussa oltava jotakin ihmeellistä ja ainutlaatuista.

Ja vaikka minun elämässäni ei tällä hetkellä satu olemaan yhtään mitään ihmeellistä, muuta kuin tuo lapsi, niin tiedän, että minussa on rohkeutta ja potentiaalia rakentaa itselleni juuri sellainen elämä kuin haluan.

Siinä elämässä ei narista vessapaperin loppumisesta, eikä halota hiuksia turhista, vaan tanssitaan pöydillä. Ja niiltä samoilta pöydiltä syödään joka päivä avokadoja ja mangoja, sillä jalkamme ovat niin pehmeät ja puhtaat, että varpaitamme voisi luulla nakeiksi. Ja nakithan kuuluvat pöydille. Ja kun tanssit loppuvat niin silloin maataan lattialla tai terassilla joogamatoilla ja kuunnellaan hiljaisuutta.

Sitä samaa hiljaisuutta me kuuntelimme grillihiilen kanssa tänään keittiössä ja juuri silloin aurinko sattui pilkistämään puiden välistä saaden risukkoisen takapihamme näyttämään täydelliseltä ja minä tiesin, että kaikki hajonneidenkin palapelien palaset löytävät paikkansa ennemmin tai myöhemmin.

Ja sen pienen hetken olin täysin onnellinen.

Luukku 13 sulkeutuu nyt. Seuraava luukku avautuu, kun on sen aika.