Kauan kaivattu hetki hiljaisuudessa ja ajatuksia siitä miten muuttua narisevasta oven saranasta takaisin positiiviseksi ihmiseksi

Koska auringonsäteet ovat ilmoitelleet olemassaolostaan aika avoimesti viime päivinä, en voinnut vastustaa kiusausta poiketa lempipaikkaani Tervasaareen Haminassa, kun kävin viikonloppuna moikkaamassa äitiä ja sisariani. P nukkui sen verran sikeästi autossa, että uskalsin jopa kaivaa jalustan takapenkiltä ja napata muutaman kuvan. Olisin mielellään hiippaillut pidemmällekin niemen kärkeen, mutta käynnissä oleva auto ja siellä nukkuva taapero toimi aika tehokkaana esteenä. Olen hiukan neuroottinen autojen kanssa ja olin taas lähes varma, että jos siirryn kymmenen metriä kauemmas autosta pomppaa se mereen tai lähtee itsekseen ajelemaan huolimatta siitä, että sen ei käytännössä pitäisi olla mahdollista.

Olen kaivannut hiljaisuutta, joten nyt sain edes pisaran siitä. Tajusin, että pitäisi varmaankin tutustua paremmin meditoimiseen, sillä olen tietämykseni mukaan harrastanut jonkinmoista meditaatiota jo aikaisemminkin. Yritän päästä ajatusteni kanssa sopusointuun tai oikeastaan antaa niiden olla silloin, kun en halua keskustella niiden kanssa. Yleinen totuushan on, että meditoimisella pyritään rauhoittamaan mieli edes hetkeksi. Olen sen verran introvertti persoona, että kaipaan, siis todella kaipaan, välillä hiljaisuutta ja yksinäisyyttä niin paljon kuin lastani rakastankin.

Kummallista, että kuvittelen että joku siellä ruudun toisella puolella ajattelee, että tuo ei rakasta lastaan, kun haluaa olla yksin. Onkohan tämä ajatus vain minun päässäni? Luonko itse itselleni paineita vai piileekö tässä totuuden siemen? Miten olisi humoristinen lista siitä, mistä kaikesta koen äitinä syyllisyyttä?

Viimeisen vuoden aikana olen oivaltanut, että ihmisistä tulee narisevia oven saranoita tai piikikkäitä aidanseipäitä, koska he voivat huonosti. Omakohtaisesta kokemuksesta johtuen olen huomannut, että ajatukset alkavat kääntyä huonoon suuntaan ja ärsytyksen sietokynnys laskee radikaalisti, kun joutuu sietämään jatkuvaa fyysistä pahaa oloa. En halua muuttua oven saranaksi ja vielä vähemmän piikitteleväksi aidanseipääksi. En arvosta oman hyvänolon tavoittelua muiden alentamisella. Silloin pitää toimia ja muuttaa asioita, jos ei pysty olemaan omissa nahoissaan kohtalaisen tyytyväisenä.

Uskon, että ihminen voi työstää omaa onneaan aika pitkälle, mutta olen myös joutunut nöyrtymään ja myöntämään, että on olemassa tilanteita, joissa on vaikeaa tai lähes mahdotonta löytää apua. Silloin on kaivettava repustaan se viimeinen tarmon siemen ja toimittava, on luotettava omaan intuitioonsa ja uskottava, että ongelma ratkeaa tavalla tai toisella ennemmin tai myöhemmin. 

Olen päättänyt seuraavaksi aseistaa mieleni meditaatiolla ja löytää enemmän sellaista aikaa kuin viikonloppuinen sininen hetki jäätyneen meren ääressä oli.

Jos sinulla on mielessä hyviä hyvinvointi- tai meditaatio-oppaita, joita voit suositella niin kirjoittaisitko vinkkisi tuohon alle kommenttiboksiin.