YHTENÄ ILTANA HYVÄN JOOGATUNNIN JÄLKEEN

Olen nähnyt unia. Sellaisia, joissa kiipeän puuhun kuin ketterä apina. Ja joissa kellahdan sängyn laidalta ilmaan ja lähden lentämään. Kevyenä ja korkealle. Joissa olen notkea kuin merilevä ja kaikki on helppoa.

Olen herännyt aamuina. Joina tajuan, että kaikki oli unta. Päädyn roikkumaan raskaana puun oksaan tai saan sata mustelmaa, kun tiputtaudun puoliunissani sängyltä alas, eikä ilma otakkaan minua vastaan.

Olen venyttänyt ja venyttänyt. Toisinaan intensiivisemmin, toisinaan laiskotellen ja välillä en ollenkaan.

Mutta sitten yhtenä iltana hyvän joogatreenin jälkeen, päätän ottaa muutaman kuvan parista liikkeestä. Sellaisista, joita olen pitänyt kauniina, mutta olen ajatellut, että näytän aivan tönköltä.

Ilmassa on jotain kummallista ja  kohotan jalkani ylös ainakin 30 kertaa, koska huomaan, että kerta kerran jälkeen se venyy vähän paremmin. Päätän vielä vähän vaikeuttaa temppua, sillä omaan olotilan, jossa tunnen pystyväni mihin vain. 

Kun saan kuvat kamerasta ulos, en voi uskoa, että se todellakin on minun jalkani ja se näyttää pitkältä ja kauniilta.

Ehkä minä todella tarvitsin kymmenen vuotta ja yhden lapsen, uskoakseni, että olen ihan hyvä ja omaan mahdollisuudet oppia paljon enemmän kuin kuvittelen.

P.S. Tästä voit lukea tasapainoilustani hiekkalaatikon reunalla ja tästä voit lukea mistä kaikesta olen kiinnostunut.