Äiti kertoo

Äitiysloma. Maailman huonoin suomennos tuolle käsitteelle. Koska ei se alunperin kuitenkaan ole lähtöisin Suomesta. Eihän melkein mikään ole. Tv-sarjatkin ovat kopioita Usa:n versioista. Tänään en kuitenkaan kirjoita Usasta, enkä edes sarjoista. Kerron teille kaunistelematta, että aina äitikään ei jaksa. Miksi sitä ei saa sanoa ääneen?

Jatkuvasti olen saanut hiljaa kiittää siitä, että meille on siunaantunut todella mahtavalla luonteella varustettu poika. Häntä voisi kutsua joka äidin unelmaksi: helpoksi vauvaksi. Ei olla jouduttu kuuntelemaan itkua tuntikausia, odottaen tuskaisen tietämättömänä milloin se loppuu ja mikä sen aiheuttaa. Kaikki on mennyt ihanasti, eikä vaikeasta alusta ole tietoakaan.

Yksinhuoltajuus astui sekoittamaan pakkaa tässä vähän aikaa sitten. Ei tietenkään lopullisesti, mutta juuri sen verran, että se sai murrennettua olemustani kalliosta hiekan pölyksi. Tomuksi ilmaan. Oltiin siis täysin tuulen vietävissä. 

Äitiys ei ole helppoa, eikä sen kuulukaan olla. Tämä ikävä sattumus oli kuitenkin juuri siihen hetkeen liikaa. Miehen pieni onnettomuus kasasi väkisinkin kaiken omille harteille. Kotityöt, vauva, koulu, treenikielto. Stressiä lisäsi sisällä asuva perfektionisti kodin siisteydestä. Se taas ajoi nipottamisen kierteeseen, josta en pidä yhtään. Ympyrä sulkeutui mutta pyörä ei pysähtynyt. Ennemminkin vauhti vain koveni, mitä pidemmälle mentiin. Jouduin tekemään kaiken itse.

Arvostan niin korkealle äitejä, jotka tekevät kaiken ilman puolisoa. Tai miksei myös isät. Sama koskee useamman pienen lapsen vanhempia. Kun on kiire, oikeasti kiire ja yrität hoitaa pakollisten asioiden lisäksi äitinä ja vaimona olemisen, mielessä saattaa käydä ajatus jaksamisen loppumisesta. Miten ihmeellä esimerkiksi koliikkivauvojen vanhemmat selviävät? Noh, kai kaikki on omasta tahdosta kiinni ja siitä, mikä ihmistä ajaa eteenpäin.

On aivan kauheaa, kun silmät painuu kiinni väkisin ja juuri kuin olet vaipumassa ihanaan uneen, kuulet vauvan hädän. Hän itkee. Ja häntä täytyy lohduttaa. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Niinä hetkinä tekisi mieli vain huutaa: antakaa mun nukkua! Antakaa mun yksinkertaisesti vain nukkua!

Sitten koet sen jälleen. Äitiys muistuttaa roolistaan. Olet maailman tärkein sille pienelle ihmiselle. Se tarvitsee sinua lähelleen yli kaiken. Se ei pärjää ilman sinua. Ja rakkauden, tärkeyden sekä onnen tunteet valtaavat sinut täysin, saaden väsymyksen poistumaan, melkein karkaamaan koko kehosta. Suu kääntyy hymyyn: miten lapseni on niin ihana?

Voisi kuvitella, että samojen toimintojen päivittäinen toistaminen kävisi ärsyttämään. Syötä, nukuta, kanna, leiki. Toista uudelleen. Jostain kumman syystä, oman vauvan perustarpeista huolehtiminen ei käy ikinä tylsäksi. Se on jotenkin hämmästyttävää. Elämä on ensin järjestänyt kaikki pienet mekanismit toimiviksi kokonaisuuksiksi ja sen jälkeen vielä huolehtinut siitä, että äidin ja vauvan välille syntyy selittämätön side. Kuin olisimme sidottu toisiimme näkymättömin kahlein.

Ja ikävä vaihe selätettiin. Kipua tai muuta epämukavuutta kestää kyllä, niin kauan kuin tietää, että se joskus loppuu. Ja se loppui tälläkin kertaa. Tarinan opetuksena on, että aurinko paistaa sinne risukasaankin, vaikka vaikeuden kohdalla ei siltä tuntuisikaan.

Tämä viikko onkin alkanut mahtavasti. Elokuu näyttää aurinkoisemmalta kuin tähän astinen kesä yhteensä ja Julius sai ensimmäiset hampaansa ihan yllättäen! Sydäntä oikein riipaisee ilosta katsoa, kun hän kasvaa niin nopeasti! :')