Näin päättyvät nämä kaksi

Samalla kun päättyi yksi kausi, tuli päätökseen eräs toinenkin. Äitiyslomani nimittäin. Perjantaina on viimeinen virallinen päivä tuota aikaa, joten tämä valmistuminen ja kotiäiteily sattuivat lähes samaan aikaan saavuttamaan pisteen, jonka jälkeen elämä oletettavasti tulisi taas muuttumaan. 

Olo on jotenkin haikea. Se on totuus. Ei oikein tiedä mitä ajattelisi. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulla ei ole suunnitelmaa valmiina tulevaisuudelle. Ajattelin tällä kertaa mennä vain päivän kerrallaan ja katsoa, mitä ne päivät tuovat tullessaan. Eräänlainen oppimisen paikka tämäkin. Joitakin pointteja minulla on kuitenkin valmiina korostettuina. Haluatteko kuulla? Tässä ne tulevat. 

Koko tämän vauvan kanssa kotona oleilun aikana olen tiennyt, etten tule olemaan useamman vuoden kotiäiti. Se olisi varmasti ihanaa ja sopivaa vaihtelua järkyttävän rankalle työputkelle, joka taisi alkaa jo 8 vuotta sitten. Mutta sitä ei ole tarkoitettu minua varten, tunnen sen hyvin vahvana kolkutuksena heti sen määrätietoisuuden ja kunnianhimon vierellä.

Haluan saavuttaa jotain hienoa työurani aikana. Useampi vuosi kotona veisi tuota saavutusta kauemmas ja se ei tunnu hyvältä idealta. Varsinkaan kun en edes vielä tiedä mikä se ura on tai millainen saavutus saisi minut tyytyväiseksi. Eikä varsin tarvitsekaan vielä tietää, sillä vastahan valmistuin. 

Olen myös vakavasti miettinyt tätä kotiäidin roolia ja harkinnutkin sitä ihan tosissaan. Tässä elämässä on valitettavan paljon muita asioita, jotka täytyy huomioida ja yksi suurimmista on raha. 

Töihin palaaminen on siis minulle tärkeää muistakin kuin omista henkilökohtaisista syistä johtuen. Haluan, tai kovasti haluaisin tarjota pojallemme sellaisen lapsuuden, mitä itselläni ei ikinä ollut. Ettei hänen tarvitsisi syödä piparkakkutaikinaa pakastimesta, koska ei olisi muuta ruokaa. Että hän voisi harrastaa juuri sitä kallista harrastusta ilman, että vanhemmat sanoisivat ei tietäen ettei varat ikinä riittäisi siihen. Ja että hänen ei tarvitsisi kieltäytyä kavereiden kanssa vietetyistä leffailloista vain sen takia, ettei hän kehtaa myöntää ettei voi lähteä, koska ei ole rahaa.

Sillä mä tiedän tasan tarkkaan, miltä nuo kaikki tuntuvat ja vielä enemmänkin. Samalla tiedän myös sen, että miten kovasti mun vanhemmat teki töitä ja yritti hankkia meille asioita. Mutta se stressi kaikesta siitä oli ihan käsin kosketeltavaa. Ja kaiken sen takia, muistan elävän selvästi ne kerrat, kun isi sanoi meille: "Lukekaa itselle kunnon ammatit, että ette jää tällaisiksi perusduunareiksi!" Pikku-Tuija arvosti sen vanhempia, eikä ajatellut heitä "vain perusduunareina", mutta samalla tuo viesti meni hyvinkin syvälle perille. 

Totuuden nimissä täytyy myöntää myös, että en ole valmis laittamaan poikaamme päivähoitoon vielä tässä vaiheessa. Koen, että hän on liian nuori ja siihen liittyy muitakin äidillisiä, jopa outoja tuntemuksia. Se tuntuisi lapsen hylkäämiseltä tai laiminlyömiseltä, vaikka eihän se niin ole, sillä monet perheet yksinkertaisesti joutuvat tekemään niin. 

Meillä on vielä miehen isyysloma käyttämättä, joten siinä tulee hyvä sauma viivästyttää hoitoon laittamista, jos minä haluan työskennellä kokopäiväisesti. Tuntuu silti, että on jotenkin ristitulessa, kun on tiettyjä velvollisuuksia ja oletuksia äitiydestä, mitkä pitää täyttää, eikä halua tehdä asioita vauvan kustannuksella. Tarkoitan, että toteutan omia haaveita mutta vain niin, etteivät ne ole pois lapselta millään muotoa.

Olen aina kuulunut niihin ihmisiin, jotka eivät haaveile miljoonien voittamisesta, koska tiedän sellaisen elämän olevan liian helppoa. Tylsistyisin, jos voisin ostaa mitä vain milloin vain. Minusta on kivempi tienata itse, jolloin raha ja ostokset tuntuvat merkityksellisimmiltä. 

Tietenkin tällaisella tilanteessa jokin pienempi voitto olisi mukava, joten voisi olla lapsen kanssa kotona ihan huoletta tai kotiin voisi palkata ympärivuorokautisen hoitajan, kuten kaikissa amerikkalaisissa elokuvissa. No okei, se menisi ehkä yli.. 

Joka tapauksessa, palaan töihin personal trainerin hommiin 20. päivä tätä kuuta, koska se me pystytään järjestämään ilman sen suurempia kriisejä hoitoon liittyen. Mies tekee päivät töitä ja minä illat. Välillä saatamme palkata ulkopuolista apua, mutta vain satunnaisesti. 

Jos pt-hommat lähtee lentoon hyvin, niin sitten mies voi jäädä isyyslomalle ja sen jälkeen voimme jo harkita vakituista hoitopaikkaa. Mä odotan todella innolla valmennushommia, varsinkin kun kouluttaudun lisää koko ajan ja sitä kautta tulee lisää annettavaa. Silti tavoitteissa on se kokopäiväinen, markkinointiin liittyvä työ, jossa pääsee haastamaan itseään vaativassa sosiaalisen median kentässä!

Huh, se tosiaan on äitiysloman loppu.