En halua enää ottaa iskuja vastaan

Törmäsin jokunen aika sitten eräässä blogissa vanhaan postaukseen väkivallasta. Se nosti pinnalle oman kokemukseni, jonka haluan pitkän pitkän ajan jälkeen jakaa. Tämä on siis todella henkilökohtainen postaus aiheesta.

Oma kokemus ei ole niin raju, että olisin koskaan luullut kuolevani. Tiedän, että monet muut kokevat paljon pahempaa päivittäin. Silti olen vaiennut aiheesta. Mietin, olenko koskaan sitä kunnolla käsitellyt, edes oman pääni sisällä? Aloin miettiä. Sitä samaa mitä varmasti muutkin ovat jossain vaiheessa miettineet. Miksi olen hyväksynyt sen? Miksi olen tuntenut häpeää asiasta, johon en ole itse voinut vaikuttaa? Nolostellut sitä, että minulle tehdään väärin. Eihän sen tietenkään niin pitäisi mennä..

Olin 16-vuotias, kun rakastuin oikeasti ensimmäisen kerran. Rakastuin minua neljä vuotta vanhempaan, mutta en viisaampaan, mieheen. Olin aina ollut todella tunteellinen. Ihastuin helposti ja elämä oli välillä kunnon elokuvaa. Tuolloin tiesin kuitenkin, että rakastin oikeasti. Aidosti. Pian muutettiin yhteen. Kävin lukion ohella töissä, että sain elätettyä itseni. Oli aivan huumaavaa elää ensimmäisessa yhteisessä kodissa, tehdä mitä huvittaa ja olla ihmisen kanssa, jota rakastaa. 

Aika nopeasti huomasin, että poikaystäväni harrasti melko rankkaa juomista. Ei siinä mitään väärää ollut. Ainut vain, että sitä tapahtui joka viikonloppu. Useampana päivänä. Olin vielä alaikäinen, enkä päässyt mukaan baareihin. Minut jätettiin kylmästi yksin kotiin. Muistan kuinka se tuntui pahalta. Olisin halunnut viettää aikaa yhdessä. Kävin viikonloppuisin töissä. Herätys soi 4 aikoihin. Edelleen alaikäisenä, minulla ei ollut ajokorttia, joten tarvitsin kyydin töihin. Mies meni mieluummin iltaisin juomaan kuin olisi kyydinnyt minut aamuisin. En ymmärtänyt häntä. Muistan kuinka pahalle se tuntui. Yksinäiselle. Kuin en olisi ollut tärkeä.

Kyllähän minä sitten vihdoin 18 täytin. Sain alkaa kulkea mukana. Toisinaan teinkin niin. Käänteen tekevä hetki meidän suhteessa oli kuitenkin eräs aivan kauhea ilta. En edes muista olinko silloin jo täyttänyt 18 mutta olin ainakin juonut. Hauskasti alkanut ilta päättyi todella rumasti. Ei kuitenkaan väkivaltaan, vaan miehen sanoihin "en ole koskaan rakastanut sinua". Ajattelen nyt tuota hetkeä ja muistan edelleen selvästi miltä minusta tuntui. Hän istui sängyllämme makuuhuoneessa ja kertoi tämän asian minulle. Oli kuin ilma keuhkoista olisi karannut kokonaan. En enää tuntenut olevani omassa kehossa. Tilanne oli kuin suoraan elokuvasta, jota itse katselin. Pahin painajainen, jota olin pelännyt, jota muut olivat jo aiemmin epäilleet, kävi toteen. En ymmärtänyt yhtään, kuinka hän saattoi olla niin rauhallinen ja kylmä. Aivan kuin joku minulle tuntematon ihminen olisi istunut makuuhuoneessamme. Mutta ei se ollutkaan kukaan tuntematon. Hän oli minun kihlattuni. Minun eniten rakastamani henkilö. Hän ei tehnyt mitään, kun itkin, ei vaan kun huusin silmiäni päästä. Kyyneleet valuivat putouksen lailla poskille ja siitä aina eteenpäin lattialle. Minä itkin kovempaa ja pidempään kuin koskaan ennen. Itkin niin, että päähän alkoi koskea mutta en voinut itkulle mitään. Sydäntä revittiin ihan urakalla, se taisi itkeä myös. Sisällä tuntui kauhea tuska, kaikelle fyysiselle olin jo turtunut, joten päänsärky ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Yhtäaikaa, tunsin kaikki mahdolliset tunteet ja silti en tuntenut yhtikäs mitään.

Seuraavana päivänä ja pitkän keskustelun jälkeen, saimme sovittua asiat ja päätimme jatkaa yhdessä. Peruuttamaton oli kuitenkin jo syvällä sisimmässä tapahtunut: olin menettänyt luottamuksen. Aivan kuin olisin seisonut reunalla horjuen, odottaen koska tipahdan alas. Menetin välit myös perheeseeni joksikin aikaa. En olisi kuitenkaan pystynyt jatkamaan ilman häntä. Olinhan tehnyt kaiken hänen vuokseen. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta, sovinnosta ja muusta, en ikinä saanut kunnon selitystä. En vielä tänäkään päivänä tiedä varmaksi, miksi hän niin sanoi. Lisäksi olin sanonut antavani anteeksi mutta todellisuudessa jaksoin aina riidan tullessa muistuttaa siitä, lähes kolmen vuoden ajan. En pystynyt unohtamaan. Olin katkera.

Aloin nähdä selvän käyttäytymismallin. Selvin päin hän oli aivan mahtava. Rakastava, hellä ja huomaavainen. Alkoholin vaikutuksen alla hän muuttui täysin. Eikä se olisi haitannut, mutta hän joi niin usein. Hän saattoi yhtäkkiä menettää malttinsa jostain aivan pienestä. Kuten esimerkiksi siitä, että halusin mennä nukkumaan jo vaikka kello 22. Ja jos olin sattunut pääsemään jo sänkyyn, hän tuli repimään minut sieltä pois. Aluksi nämä kiukkupuuskat suuntautuivat esineisiin tai tavaroihin. En ikinä uskonut, että hän pystyisi vahingoittamaan muita ihmisiä. Ei mennyt kuitenkaan kauaa, kun hän esimerkiksi töni minua päin vaatekaappien ovia tai puristi kädestä vähän turhan kovaa. Silti en ikinä osannut pelätä häntä. Päinvastoin, saatoin jopa haastaa.

Eräänä kertana, hän otti minua käsivarresta todella lujaa, puristi siitä ja heitti minut päin keittiön lattiaa. Olin silloin todella pienikokoinen, vain noin 47-kiloinen, joten se oli hänelle turhankin helppoa kaataa minut sillä tavoin. Seuraavana päivänä huomasin mustelmat pitkin kättä ja kylkeä. Silloin tajusin, että nyt on tosi kyseessä. Hän vahingoitti minua tahallaan, ei pyytänyt anteeksi, eikä vaikuttanut edes katuvalta. Tuo oli se hetki, kun minun sisällä jotain särkyi pysyvästi ja peruuttamattomasti. Muutuin ihmisenä ongelmalliseksi. Minun pieneen mieleen ei vain mahtunut, että se oli väkivaltaa. Ajattelin: "sellaista sattuu, se oli vain tämä kerta, ei se ole niin vakavaa." En ymmärtänyt, että minulle niin läheinen ja rakas olisi voinut vahingoittaa, joten kielsin asian. Tiedostin sen, mutta en täysin ymmärtänyt. 

Suhteemme jatkui tuonkin jälkeen. Oli ala- ja ylämäkiä. Oli rakkautta, iloa, onnea, naurua ja yhteisiä kokemuksia. Ensimmäisiä kertoja. Mutta oli myös surua, pelkoa, ahdistuneisuutta ja alakuloa. Hän teki välillä temppujaan: saattoi humalaisena lähteä keskellä yötä kertomatta minulle minne menee tai milloin tulee takaisin. Lähti vain. Minä puolestaan valvoin koko yön huolissani ja lähtien aamulla töihin. Mitään väkivaltaa ei kuitenkaan ollut. Ei ainakaan minuun kohdistuvaa. Ei vähään aikaan.

Seuraavan kerran sain mustelmia, kun oltiin jo muutettu Lappeenrantaan. Sillä kertaa rintaan ja leukaan. Tunsin olevani niin yksin. Halusin takaisin Savoon. Olin kuin pieni lapsi. Täysin eksyksissä isossa maailmassa. Se vahva ja päättäväinen nuori nainen, joka olin aina ollut, oli poissa. Vanhempani tulivat auttamaan muuton kanssa. Erosta en kuitenkaan uskaltanut kertoa ennen kuin oltiin muutettu takaisin, vaikka todellisuudessa sen olin jo päättänyt. Olin ihan rikkinäinen. Sisältä ja ulkoa. Kaikesta huolimatta tunsin syyllisyyttä erosta. Tuntui pahalta hänen puolestaan, koska hän olisi halunnut jatkaa yhdessä.

Minusta oli hassua, että tuo ihminen oli tehnyt minulle todella väärin mutta silti hän oli mun tuki ja turva. Pystyin kertomaan hänelle kaikesta. Välillä tuntui, että hänessä oli kaksi eri persoonaa. Mulle sattui kaikennäköistä meidän erossaolon aikana. Loppujen lopuksi olin menettänyt ystävät omien hölmöilyjen takia, valehdellut, juonut, kadottanut itseni ja viimeiseksi seonnut hieman. Elämä tuntui mustalta aukolta. En osannut enää muuta kuin palata hänen luokseen. 

Sittemmin olemme eronneet ystävinä. Sittemmin olen oppinut, että minun henkilökohtaiset tunne-elämän vaikeudet ja niistä johtuva käyttäyminen on ollut seurausta kaikesta tuosta, jota koin monen vuoden ajan. Sittemmin olen myös tajunnut, että minun olisi aikoja sitten pitänyt hankkia ulkopuolista apua. En kuitenkaan ikinä tehnyt niin. Ollapa nuori ja rakastunut.. Yhteinen matkamme kesti kokonaisuudessaan reilut viisi vuotta. 

Tarinaan liittyy paljon paljon muutakin ja monia eri vaiheita, joita en tässä yhteydessä halua tuoda esiin. En ole itsekään ollut täydellinen ja olen tehnyt virheitä. Olen kirjoittanut tämän nimenomaan väkivallan näkökulmasta. 

Nuo arvet ovat onneksi parantuneet. Tänä päivänä minulla on maailman ihanin parisuhde. Olen oppinut terveen tavan olla suhteessa. Tunnen turvallisuutta. Olen kasvanut ja päässyt pisteeseen, jossa olen onnellinen. Minun ei yhtenäkään päivänä tarvitse pelätä tai olla epätiedossa. Siinä on syy, miksi varjelen tätä suhdetta kaikin tavoin kuin vai pystyn: en ole ansainnut sitä, mutta se on tehnyt minusta paremman ihmisen. 

Tarinan tarkoitus on, että ei, se ei ole oikein. Väkivalta ei ikinä ole. Oli se sitten muodoltaan millaista tahansa.