Ensimmäinen vuosi äitinä

Yllättäen totuudeksi tullut äitiys muuttaa kyllä ainakin miljoonaa asiaa liittyen arvoihin, tapoihin ja ajatuksiin. Oma ensimmäinen vuosi tulee täyteen vasta helmikuussa, mutta kirjoitan aiheesta jo nyt, sillä ajatukset pyörivät juuri tämän aiheen ympärillä, enkä halua yhdenkään niistä karkaavan. Hyviä että huonoja, opettavaisia, yllätyksiä, surua ja kaikkia tunteita eri väleistä. Sitä tämä vuosi on ainakin ollut - sen lupaan.

On todella vaikeaa ajatella olevansa äiti jollekin toiselle, joka on ihan oma yksilö ajatuksineen, temperamentteineen ja luonteenpiirteineen. Se on vaikeaa siksi, että minusta ei juurikaan tunnu sen erikoisemmalta kuin ennenkään. Olen sama henkilö, mutta omistan yhden roolin lisää. Lisäksi rakastan itsekin hassutella, pelleillä ja olla lapsenmielinen. Ne tekevät arjestakin paljon mielekkäämpää. ;)

Tätä on todella vaikea selittää, mutta jos mietin omaa äitiäni, ajattelen automaattisesti äidillisiä piirteitä. Itseeni en omin silmin niitä osaa yhdistää, joten olen vain minä. Mutta luultavasti poikani osaa. Ja jotain on tietenkin muuttunut.

Olen oppinut uuden rakkauden lajin, koska uskon niitä olevan montaa erilaista. On rakkaus ystäviin, harrastuksiin, vanhempiin, puolisoon ja nyt tähän - omaan lapseen. Olen ollut todella onnekas, koska saan kokea niin monipuolista rakkautta eri tahoilta. On se eräänlainen kunnioittava ja kiitollinen rakkaus omia vanhempia kohtaan, huolehtiva ja aito rakkaus ystäviä kohtaan, palava rakkaus puolisoa kohtaan sekä intohimoinen ja onnistuva rakkaus harrastuksiin. Sitten on täysin ainutlaatuinen ja järjen yli menevä rakkaus omaan lapseen. Tätä rakkautta se lapsi ei vielä ymmärrä. Luulen, että hän ymmärtää vasta sitten, kun saa omia lapsia. Ihan samalla tavalla kuin itse ymmärrän omien vanhempieni rakkauden kokonaisuudessaan vasta nyt.

Olen elänyt todella kauan siinä uskomuksessa, että lapsien tekeminen tai haluaminen on maailman itsekkäintä. Koska miettikää nyt, se on jotain, joka on osa itseä. Sittemmin olen kyllä joutunut pyörtämään tämän ajatuksen täysin. En rakasta lastani, koska hän on/on ollut osa minua. En rakasta häntä siksi, että olen "puoliksi hänet tehnyt". Rakastan häntä sen takia, että hän on täysin oma itsensä, aito, vilpitön ja iloinen. Rakastan häntä siksi, että hän todella tarvitsee minua. Rakastan häntä siksi, että olemme kulkeneet sellaisen matkan yhdessä, jota en enää koskaan tule kulkemaan kenenkään kanssa. Hän on, ja tulee aina olemaan oma yksilönsä. On hienoa tutustua häneen sekä kasvattaa ja opettaa. On maailman epäitsekkäintä olla se hänelle - rakastava ja huolehtiva opas.

Tämä otettu jo ennen joulua. Tuosta on taas kasvettu!

Ikävää on, että elämällä on aina kaksi puolta. Yö, päivä. Onni, epäonni. Syntymä, kuolema. On pohjaton säkki rakkautta, mutta sen lisäksi on pohjaton kaivo surua, huolta ja murhetta. Sitä haluaisi vain omistaa kaikelta suojelevat siivet, joiden suojiin ottaa pikkuinen, kauas pois pahalta maailmalta. 

Jokapäiväinen läsnä oleva huoli lapsen terveydestä ei yksin ole riittävä. Nyt joudut kantamaan myös omasta terveydestä ihan eri tavalla huolta, koska haluat olla lapsesi elämässä mahdollisimman pitkään. Näiden ajatuksien kanssa on kärvistelty vuoden aikana todella usein. Oman kuolevaisuuden tajuaa aivan eri tavalla. Mitä jos pikkuiseni jää yksin?

Aina on joku, jolle käy jotain. Jos se on joku muu kuin minä, millä oikeudella säästyn? Millä oikeudella kukin sairastuu? Sydämeni särkyy yhä vain uudestaan lukiessani nuorten ihmisten kuolemista lasten jäädessä ilman vanhempaa. Tai kohtukuolemista. Tai lapsen vakavasta sairaudesta. Yritän paikkailla sitä laastarein, vaikka kaikki tietävät etteivät ne paranna haavoja. Viillot ovat syviä, eivätkä nämä epäkohdat ikinä poistu maailmasta.

Iso, vahva ja iloinen poika.<3

Voi että sitä lapsen riemua! Ei ole parempaa kuin sen näkeminen. Ei voi olla sulamatta, kun pienet hampaat paljastuvat hymyn ollessa niin suuri, niin aito. Ensimmäinen vuosi täynnä oivalluksia, iloa, naurua ja kehitystä. Ne ovat ihania asioita. Pikkuisen tähden sitä itse jättää syömättä, nukkumatta tai peseytymättä. Hänen tarpeet menevät omiesi edelle. Koska hän on avuton. Mutta hän oppii koko ajan. Äidiltä, isiltä, isovanhemmilta.. Lähipiiri opettaa avuttomasta pikkuisesta itsenäisen aikuisen. Ja se on paras palkinto niistä hetkittäin unohtuneista omista tarpeista.

Ja vaikka välillä hermot katkeaa ja raketit paukkuu pään sisällä, omasta pikkuisesta jaksaa aina huolehtia. Sillä niin käy monia kertoja. Vauvavuosi on nimittäin täynnä myös niitä huonoja päiviä. Kun olet kärttyisempi kuin punaista nähnyt härkä. Kun väsymys tekee sinusta niin epätoivoisen, ettet usko huomisen tulevan. Kun ainut oma hetki on kuuma suihku joskus aivan liian myöhään illalla. Kunnes pitkän ja pimeän talven jälkeen paistaa taas aurinko. Kuten tätä kirjoittaessa.

Vuosi sitten odotin jännittyneenä tämän ihmeellisen, minun sisälläni kasvaneen otuksen saapumista maailmaan. Odotin todella kovasti, mutta jännitin aivan kauheasti. Mitä minulle kävisi? Kuinka paljon minuun sattuisi? Osaisinko olla äiti? Kysymyksiä kysymyksien perään - ilman vastauksia tietenkin. 

Ja nyt hän täyttää pian vuoden. Koko raskaus ja synnytys tuntuu ajoittain unelta vaan. Miten niin pienestä, kehittymättömästä jutusta, kasvoi ihminen? Elämä on liian ihmeellistä, kun sitä alkaa tosissaan pohtia. Ehkei meidän kuulukaan ymmärtää, vaan se kuuluu yksiin ikuisuus mysteereihin. Katkeransuloista, että hetken oot siinä, kaikki on uutta ja ihmeellistä ja sitten se hetki lipuu ohi. Eikä enää koskaan palaa.

Yllätyin kuinka luonnolliselta siinä hetkessä synnytys tuntui. En voisi kuvitella sitä tapahtuvaksi tässä hetkessä, en itseäni siihen enää koskaan. Mutta siinä hetkessä, niissä kivuissa ja olotilassa se oli vaan jotenkin niin.. tarkoitettua. Vähän kuin siinä olisi ollut joku muu, jonka kivut, tunteet ja ajatukset minä tiedän kuin omani. Hassua. Ymmärrän paremmin kuin koskaan sanonnan: "luonto hoitaa!" 

Julius poseeraa, tämä on niin hauska!

Mites tätä vuotta voisi muka tiivistää? En usko, että sitä voi. Se on vähän kuin olisin saanut yhden ulottuvuuden lisää, joka pitää minut samana ihmisenä mutta muuttaa entistä paremmaksi. Vaikka toki saan edelleen niitä kommentteja, että "mitä, onko sulla muka lapsi, enpä ois uskonu". On ja hän on parasta maailmassa, vastaan.

Sellaiset asiat, kuten vekkulimainen pilke silmissä ja musiikin tahtiin hytkyvä pieni vartalo tekevät tästä vuodesta parhaan vuoden tähän mennessä. Ja sehän se on - ensimmäinen vuosi äitinä.

 

*Tämä teksti pohjautuu tietenkin omaan vuoteen, eikä sen tarkoitus ole loukata esimerkiksi niitä, jotka syystä tai toisesta eivät jaksakaan vauvavuonna.