Episiotomia

Episiotomia, eli eppari, eli välilihan leikkaus. Kirjoitan aiheesta, koska tämä oli asia, jota tavallaan pelkäsin ja en sitä missään nimessä olisi halunnut. Lisäksi, niitä joita tämä asia mietityttää, niin tässä tulee oma kokemukseni rehellisesti.

Korkeampi voima ei paljon halujani kuunnellut synnytyksen suhteen, joten loppujen lopuksi kehoni omistaa taas yhden arven lisää. Eli kätilö päätyi minulle episiotomian tekemään. Pohjimmainen syy sille, miksi en olisi toimenpidettä halunnut on siinä, että leikkauksesta tulee aina toisen asteen repeämä, sillä myös lihaskudos vaurioituu. Luonnollinen repeämä ei aina aiheuta kakkostason haaveria ja paranee nopeammin kuin leikkaamalla tehty viilto. Lisäksi kirurginen toimenpide on tietysti myös paljon kipeämpi. 

Olen lukenut tästä aiheesta todella paljon, myös ennen synnytystä. Entisaikaan leikkaus on ollut rutiinitoimenpide kaikille synnyttäjille. Nyt ne ovat kuitenkin vähentyneet paljon. Tänä päivänä imukuppisynnytyksessä episiotomia tehdään ilmeisesti aina. On paljon artikkeleita, joissa jopa kerrotaan, että toimenpiteestä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Valloillaan on siis kaksi näkemystä siitä, kannattaisiko toimenpidettä tehdä laisinkaan. Episiotomian idea on siinä, että estettäisiin vielä pahemmat repeämät ja vähennettäisiin riskiä virtsan- ja ulosteenkarkailuongelmiin. Riskinä synnytyksessä on aina peräaukon sulkijalihaksen repeymä, joka olisi jo todella paha tilanne.Toiset sanovat, että episiotomia vähentäisi riskiä siihen ja toiset, että riski on suurempi. Vieläkään ei ilmeisesti täyttä varmuutta ole toimenpiteen hyödyllisyydestä tai sitten siitä on niin paljon väärää tietoa saatavilla. Kätilön tulisi kuitenkin aina arvioida tapauskohtaisesti toimenpiteen tarpeellisuus, eikä ainakaan automaattisesti olettaa, että se tehdään. 

On olemassa kaksi eri tapaa tehdä. Joko niin, että haava tehdään suoraan alaspäin tai viistosti pakaraan päin. Viistosti pakaraan päin tehty haava paranee kuulema hitaammin, aiheuttaa rumemman arven ja kipuilee enemmän. Sen pitäisi kuitenkin olla parempi, jos ajatellaan sitä sulkijalihaksen repeymän riskiä. Luulin ennen, että haava tehdään veitsellä, mutta todellisuudessa se tehdään saksilla, joka kuulostaa todellakin melko pahalta. Jos ajattelen, että nyt joku leikkaisi mulle sellaisen, niin onhan se tosi hirvittävä ja kivulias ajatus. 

En tietenkään itse ole nähnyt, kun haava on tehty mutta jotain pystyn kertoa siitä hetkestä. Ensinnäkin, tunsin kun se tapahtui. Tajusin sen heti, kun sakset olivat napsaisseet minulle sen haavan. Petyin todella pahasti, koska olin ajatellut, että minun ei tarvitsisi enää kokea sitä. Pettymys kesti ehkä sekunnin, sen jälkeen ajattelin vain, että pakko saada pienokainen ulos, maksoi mitä maksoi. Ja niin lakkasi eppari harmittamasta saman tien. Tilanteesta teki jännän se, että haavan tekeminen ei sattunut tippaakaan mutta silti tunsin sen. Heti. Tunsin mihin kohtaan se oli tehty ja miten päin. Ihan kuin olisin katsonut haavaa, vaikka en tietenkään nähnyt mitään. Tunsin sen olemassaolon. Ja silloin tiesin, että haava tehtiin oikealle puolelle viistosti pakaraan päin, ilman että kukaan kertoi sitä minulle.

Synnytyksen läpikäynnissä myöhemmin, kätilö sanoi, että sellainen pienen pieni haava tehtiin, koska näytti siltä että muuten repeää. En ota siihen sen enempää kantaa, saattoi olla että se tehtiin turhaan, who knows. Minulle tärkeintä on, että pahemmat repeytymät jäivät väliin. Kysyin kätilöltä, että vaikuttaako leikkausjälki mahdollisiin tuleviin synnytyksiin ja hän kertoi, että ei. Olen kuitenkin lukenut, että arpeuma/arpi ei joustaisi yhtä hyvin ja saattaisi aiheuttaa pahemman repeämän.. Kysyin tarkennusta lähinnä huvikseen, viimeisin asia mielessäni oli tuolloin uusi synnytys mutta ajattelin hyödyntää kuitenkin ammattilaisen mielipiteen tilanteessa.

Viimeiseksi päästään asian ytimeen, eli siihen, minkälaista elämä oli ja on epparihaavan kanssa. En ole itse missään vaiheessa katsonut haavaa, vaikka mieli olisi tehnyt. Heti synnytyksen jälkeen näin pikkuisen tikkiä, kun kuivailin haavoja suihkun jälkeen mutta sen enempää ei ole luonto antanut periksi katsoa.. :D Olin hieman järkyttynyt siitä, kuinka pitkään tikit sulavat ja haava paranee: 6-8 viikkoa minulle kerrottiin. Olin luullut, että se veisi maksimissaan kolme viikkoa mutta eheeei. 

Ensimmäiset neljä päivää olivat kyllä todella, todella kivuliaita. Pissalla käynti oli ihan h*lvettiä, sillä kirvelyn ja kivun lisäksi alueella tuntui painetta, joka aiheutti repeämisen tunteen. Ei riittänyt yksi kerta, kun väänsin itkua. En missään vaiheessa tuona aikana voinut käyttää WC-pönttöä, vaan menin suosiolla pissalle suihkuun. Lämpimän veden alle, joka helpotti ehkä hitusen. Ei kuitenkaan merkittävästi. Suihku oli helpompi ja nopeampi tapa, sillä haavat tuli joka tapauksessa puhdistaa ja meillä kotona altaan vieressä oleva käsisuihku ei edes yletä pöntölle.. Olihan se aikamoista säheltämistä ja vei tosi kauan aikaa - yksi pissareissu pelkästään. 

Pelko vessassa käynnistä aiheutti sen, että pidättelin pissaa mahdollisimman pitkään ja join myös vähemmän. Tiesin, että se oli väärin mutta yritin kaikin keinoin välttää inhottavaa kipua! Lisäksi meni jonkin aikaa ennen kuin edes tunsin kunnolla pissahätää, koska paikat olivat niin "puutuneet" synnytyksen jäljiltä. Haavani taitaa tosiaan olla pituussuunnassa melko lyhyt, sillä pissaaminen oli miljoona kertaa pahempi kuin tämä toinen hätä. Olin oikeastaan positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka vähän se sattui. Enemmän sattui arkojen lihaksien käyttäminen. 

Neljäs päivä haavan tulemisesta oli istumisen kannalta kaikkein pahin, samoin kävelyn. Alue oli ilmeisesti turvotukseltaan pahimmillaan, tikit kiristivät ja istuminen oli vaikeaa. Piti löytää hyvä asento. Ei saanut liikaa istua haavan päällä, mutta ei myöskää niin, että kaikki paine oli häntäluulla. Paras asento oli vasemman pakaran päällä tai reikätyynyllä! Kävellessä tuntui, että tikit hankautuivat ja se aiheutti lisää kipua. Kyllä kiroilutti! Viidennen päivän jälkeen kuitenkin pissaaminen helpottui huomattavasti ja kirvely oli lähes poissa. Ja sen jälkeen alueen tilanne alkoi tasaantua. 

Huomenna tulee neljä viikkoa synnytyksestä ja ei haavoja suurimmaksi osaksi muista laisinkaan. Minulle tuli jokin toinenkin, pienempi repeämä (en ole aivan varma mihin), jonka kanssa täytyy olla varovainen pyyhittäessä. Pari kertaa olen unohtanut sen ja kunnolla pyyhkäissyt, jolloin on sattunut mutta muutoin haavat eivät enää vaivaa minua. Synnytyksessä tulevat repeämäthän ommellaan vasta jälkeisten synnyttyä, joten aika kauan siinä synnytys"pöydällä" loppujen lopuksi maataan. Tikkien ompeleminen ei sekään sattunut yhtään. Lähinnä tuntui vain inhottavalta maata siinä niin kauan samassa asennossa haarat auki ja ylimääräiset kädet siellä. 

Jaan kokemukseni, sillä tämä koko eppariepisodi on, ja oli minulle ajatuksen tasolla aivan kauheaa. Koko synnytys oli alunperin. Siinä tiimellykessä kaikki tuollainen kuitenkin ns. menettää merkityksensä. Ei siinä enää kiinnosta epparit tai muut, lähinnä luultavasti siksi, ettei siinä vaiheessa osaa enää pelätä. Ei yksinkertaisesti tajua. Minun vinkkini on, että ottaa selvää tällaisista asioista mutta ei turhaa pelkää niitä. Eivät ne kuitenkaan tunnu sellaisilta kuin oli alunperin ajatellut. Itsehän toki puhun keholla, joka on vielä rikkinäinen, kesken parantumisprosessin, joten ihan kaikesta asiaan liittyvästä minulla ei ole kokemusta. Tässä vaiheessa kuitenkin kerron teille, että kaikki mitä toimenpiteestä lukee ja kaikki miltä se näyttää, on varmasti pahempaa kuin todellisuus jokaisen omalla kohdalla. Keho on niin huikea, että se selviää siitä(kin). 

Loppujen lopuksi, moneen muuhun verrattuna taisin selvitä melko pienellä arvella. Jään innolla odottamaan omaa jälkitarkastusta, jotta saan tietää mikä on haavan tilanne sitten, kun se on oletettavasti parantunut täysin. Samalla saan varmaan tietää, tuleeko se haittaaman elämääni jatkossa.