Erkauman kehitys ja tilanne kuvina

Kirjoitin erkaumasta kunnolla viimeksi kesällä, kun olin jo tuskastunut pahaan tilanteeseen ja siihen, että palautuminen oli syystä tai toisesta loppunut. Postauksen pääset lukemaan tästä ja siinä kerrotaan tarkemmin asiasta, eli erkaumasta kiinnostuneet sinne vaan. Tosin, tässä matkan varrella on tarttunut mukaan myös uutta tietoa, jota siellä postauksessa ei ole mukana.

En turmele tätä kirjoitusta enää vanhoilla tiedoilla välttääkseni toistoa, joten toivottavasti pysyt kärryssä. Parhain tapa aloittaa on julkaista kuva lähtötilanteesta, joka ei kuitenkaan ollut sama kuin hetki, jolloin kuntoutuksen aloitin.

Ennen kuin mennään itse kuviin täytyy vielä sanoa, että kuvien ottamishetket on pyritty tekemään täysin samoiksi, jotta saisin mahdollisimman todenmukaista materiaalia. Tarkoitus oli kuvata näitä vain itseäni varten, jotta pystyisin katsomaan itseäni ”jonkun muun silmin”. Muuten kehitykselle sokeutuu helposti. Eli kuvat on otettu suht samoissa vaatteissa, joita on kuitenkin pesty välillä :D, aamulla tyhjällä vatsalla kaikenlaisen turvotuksen välttämiseksi ja kotona aina samassa paikassa. Seuraavaksi siis pieni kuvamatka erkaumasta pahimmillaan siihen tilaan, jossa vatsani on tälläkin hetkellä.

Tässä olen aika tarkasti kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen ja tämä on siitä merkittävä vaihe, että tuolloin aloin ihmettelemään vatsani outoa muotoa ja käyttäytymistä. Ei minulla ollut vaikeuksia lihaksien käskyttämisessä eikä olo ollut muutenkaan outo, mutta vatsan koostumus ja ulkomuoto ihmetyttivät suuresti. Ottaen huomioon vielä sen, että tuossa kuvassa vatsani on oikeasti tyhjä, sillä minulla oli huutava nälkä ennen aamupalaa ja nesteetkin juotiin vasta myöhemmin.

Koskettaessa vatsaa se oli ihan todella kummallisen pehmeä – ei sen tuntuinen kuin rasva vaan ihan eri tuntuinen. Jos en olisi saanut terveen papereita jälkitarkastuksessa, olisin edelleenkin ajatellut, että kohtuni ei ole supistunut normaalisti. Se kuitenkin oli, ja siihen olin saanut lääkärin varmistuksen.

Näin jälkikäteen tilanne näyttää itse asiassa paljon pahemmalta mitä tuolloin kuvittelin, sillä itse huomaan todella selvästi ettei vatsa ole normaali edes ulkonäöllisesti. Monien sattumusten sarjojen lopputuloksena oikean kuntouttamisen aloittamiseen meni kuitenkin vielä hyvin pitkä aika.

Se johtui siitä, että ajattelin antaa keholleni lisää aikaa, ehkei se vain vielä ollut valmis rankan synnytyksen jäljiltä. Joten hautasin ikävät ajatukset ja ajattelin että kyllä se siitä korjaantuu. Voin kertoa, että eipä siinä niin käynyt!

Fysioterapeutille päädyin vasta heinäkuun lopulla palattuani jenkkilästä. Olin todella kyllästynyt näkemään peilistä lähes saman tilanteen. Tässä vaiheessa tiesin jo erkaumasta ja sen melko pahasta tilasta, mutta olin päättänyt selvitä siitä itse, yksinään, kuten aina kaikesta ennenkin. Jos joskus ikinä elämässä olisin tarvinnut jonkun takovan järkeä tähän pieneen jääräpäiseen kalloon, olisi se ollut tuo hetki. Tämän tunne kirpaisee, sillä tiedän, että jos olisin mennyt ”heti” ammattilaiselle, koko erkauma olisi ollut historiaa jo aikoja sitten ja muistaisin sen vain yhtenä kurjempana ajanjaksona. Koska tuota fiksuinta liikettä en missään vaiheessa tehnyt, tilanne on päällä edelleen ja sen kanssa eläminen tuntuu loppuelämän suhteelta. Suhteelta, josta haluaisin karata mutta joka ei ole mahdollista.

Kyllähän mä hieman eteenpäin olinkin päässyt yksinäni mutta en lähellekään tarpeeksi. Joten otin puhelimen rumaan käteen ja soitin parhaaksi toteamaani paikkaan. Sain peruutusajan heti samalle iltapäivälle, josta innostuin huikean paljon.

Ajattelin, että vihdoin painajainen päättyisi saatuani ohjenipun käteen. Vihdoin pääsisin takaisin siihen elämään, jota kaipasin niin kovin. Takaisin kiinni omiin rakkaisiin rutiineihin ja aitoon iloon. Pöh, olipa lapsellinen ajatus kerta kaikkiaan! Sillä little did I know sen olevan vasta kappaleen alku.

Suurin ongelma isojen painojen salitreenaajana oli treenata tarpeeksi kevyesti! Ensimmäiset pari viikkoa menikin täysin hukkaan ja sitten intokin lopahti tulosten puuttuessa. Erkauma vaivasi mieltä melkein masennukseen asti. Jokaisen ilon hetken päälle kaatui saavillinen tummaa ja pimeää pölyä, joka aika äkkiä muodosti verhon ja se peitti alleen viimeisetkin positiiviset tunteet. Tämä sama kuvio jatkui ties miten kauan ja se varjosti mieltäni aina kun antoi sille pienimmänkin mahdollisuuden.

Tilanne oli vaikea ihan yksinkertaisesti sen takia, että mitään täyttä varmuutta asioille tai parantumiselle ei ollut. Ei ollut sitä oppikirjaa, joka vannottaisi että asia on näin. Kun todellisuudessa tiesin, ettei mitään varmuutta tuloksista ollut. Eikä se helpottanut, että tämän tyyppinen treenaaminen on todella tylsää, aikaa vievää ja hidasta. Tulosten näkyminen on hidasta. Ei ollut mitään mihin tarttua, ei ollut mitään mistä ottaa kiinni. Taistelu jatkuvan epävarmuuden kanssa söi motivaatiota ja kiire tekemään niitä oikeita asioita oli ainut asia mielessä.

Kunnes pieni toivon kipinä kirjoitettiin tänne blogiinkin joskus syyskuussa. Kunnes pieni, merkityksettömältä vaikuttava keskustelu valmentajan kanssa tallentui muistiin kuin filminauha. Ja sitten vain roihahti yks kaks yllättäen. Muutama syvä hengenveto. Ja päätin, ettei nyt luovuteta. Vaikka siinä menisi monta vuotta, tää erkauma lähtee. Lopetin vouhottamisen salitreeneistä ja saatin hetken lepoon kaikki entiset tavoitteet. Tää oli mun uusi tavoite. Se yksi ja ainoa. Ja sille menisi kaikki mahdollinen energia ja aika, mitkä oli annettavissa.

Tein oikeasti järkevän suunnitelman näille treeneille. Eteenpäin vievän ja progressiivisen. Keskityin harjoituksiin enemmän ja tarkemmin kuin koskaan ennen, koska en pystynyt vaikuttamaan tuloksiin mutta treenin laatuun pystyin vaikuttamaan. Taustalle otettu hullu tavoite valmistua ajoissa vei ajatukset juuri sopivasti pois kaikesta muusta, sillä se oli jotain mihin purin turhautunutta energiaani. Mihin tiesin voivani vaikuttaa ja mistä näin tuloksia. Jotenkin oudolla tavalla uskoin myös, että samalla kun tämä tavoite täyttyy, täyttyy se toinenkin, se tärkeämpi.

Tämä teksti lähti vähän enemmän lentoon kuin ajattelin, joka on ainoastaan merkki siitä, että asia on minulle hyvin tärkeä. Ja siitä päästäänkin seuraavaan kuvaan, joka on otettu paljon paljon myöhemmin, lokakuun puolivälissä.

Ja omasta mielestä kehitys on ollut huikea! Onneksi aloin näitä kuvia ottamaan, koska kyllä nämä vain semmoisia voimavaroja ovat olleet silloin, kun omaa tekemistä on alkanut epäillä. Erkauman kuntouttaminen on tosiaan yhdenlainen mindgames.

Kontrolli minulla itse asiassa piti olla jo tuossa lokakuun aikana mutta sinne en koskaan mennyt. En halunnut turhaan mennä, koska tiedän etten edelleenkään ole täysin kuntoutunut tämän osilta, mutta jos sitä ei vielä tässä loppuvuonnakaan tapahdu, niin sitten mennään käymään vastaanotolla ja mietitään yhdessä uusia lähestymistapoja asiaan. Jotenkin tiedän kuitenkin tämän olevan ensisijaisesti aikaan sidottu projekti, eikä tätä voi kiiruhtaa. Jos treenit hoitaa kunnolla ja panostaa täysillä, niin sen jälkeen homma on ajan käsissä. Olisi kuitenkin hyvä käydä vastaanotolla ihan senkin takia, että voitaisiin asettaa välitavoite ja pääsisin kuulemaan kuinka paljon todellisuudessa ollaan edistytty.

Ja pienen mutkan kautta pääsemme tuoreimpaan tulokseen. Tämä alla oleva kuva on otettu 2.12 eli viime lauantaina. Vatsa alkaa oikeasti jo muistuttaa sen omaa, normaalia mallia eikä kaikki sisälmykset työnny ulospäin. Tämä on varmaan suurin syy sille, miksi omasta kehosta on taas alkanut pitää, kuten edellisessä postauksessa kerroin.

Miettii miten paljon tuollainen lapsen syntymä viikolla 42 voi vaikuttaa äidin kuntoon ja palautumiseen. Luulen, että jos Julius-poikanen olisi syntynyt aiemmin, en tästä vaivasta olisi kärsinyt ainakaan tässä mittakaavassa.

Tällainen muutos ei ole millään tapaa mediaseksikästä, eikä se juurikaan näy ulospäin. Silti voin kertoa, että työtä tämän eteen on tehty ihan hurjan paljon ja itse olen jokaisesta minuutista ylpeä. Suurin haaste on ollut oma mieli, jota vastaan on pitänyt taistella, ja se jos jokin on kovaa työtä. Mä annan tälle projektille ja itselleni suuren arvostuksen, vaikka tässä ei vieläkään valmiita olla.

Siinä vielä muutos vierekkäin.

Haluan korostaa sitä, että vaikka tämä on minulle ensisijaisesti kosmeettinen haitta ja kovaa treeniä estävä tekijä, on tämä todellisuudessa myös suuri terveysriski ja tulevaisuudessa vaivoja voisi ilmaantua vino pino. Siitä olen kiitollinen, että vielä ei ainankaan ole ilmaantunut mitään fyysisiä oireita. Monelle nekin saattavat olla arkipäivää jo tässä vaiheessa.

Tässä vaiheessa ainut ongelma tahtoo olla aika tai tarkemmin sen puute, sillä toistoja alkaa olla jo aikamoinen läjä tehtävänä. Kohta onneksi pääsee taas vaihtamaan "ohjelmaa" ja sitten voi toistojakin taas vähentää!

Luulen, että nyt erkauma on käsitelty melko hyvin ja en siitä jatkossa tule puhumaan, ellei joku erikseen kysy. Ilmoitan sitten kuitenkin, kun homma on finaalissa ja projekti päätöksessään! :) Ette arvaakaan, kuinka paljon odotan tuota päivää ja kyllä - uskon sen edelleen koittavan!

Huh, kovvoo hommoo!