Fitnesskisaajasta johonkin aivan toiseen rooliin

Tästä postauksesta tulee varmasti yksi sekavimmista ikinä, koska en yksinkertaisesti saa ajatuksiani järjestettyä loogisiksi millään. Tätä on jatkunut jo muutama kuukausi eikä poikkeusta sääntöön näyttäisi olevan tulossa. Viimeiseen pariin kuukauteen ei ole tullut kirjoitettua koska a)työt ovat vieneet 90% ajastani b) lopun 10% olen yrittänyt käyttää elämän perustoimintoihin ja c) tilanteeni on täysin eri kuin muutama kuukausi sitten. Kun aloin kirjoittamaan blogia, tarkoitus oli pysyä treeniaiheissa ja kisajutuissa pienillä mausteilla mutta nyt en tiedä onko järkeä kirjoittaa enää asioista, jotka ovat poistuneet lähes kokonaan. 

Taaksepäin palatakseni aloitin dieetin toukokuun lopulla ja kaikki sujui hyvin. Treenit sujui, ruoka maistui ja olo oli energinen. Jossain kesäkuun puolen välin jälkeen minuun iski elämääkin suurempi väsymys ja ajattelin, että nyt on dieetti mennyt pahasti pieleen. Koska en olisi ikinä suostunut luopumaan kisatavoitteestani päätin ainakin käydä lääkärillä tarkistuttamassa veriarvoni. Tuloksia odotellessa tilanne paheni; saatoin nukkua koko päivän ja 12 tunnin unetkaan eivät poistaneet väsymystä, jota tunsin kellon ympäri. Tämän lisäksi mukaan tuli ruokahaluttomuus ja todella huono olo, joka sekin jatkui aamusta iltaan. Jossain vaiheessa taisin jopa kuvitella, että olen tullut hulluksi ja kuvittelen pahoinvoinnin ja väsymyksen. Itsepintaisesti jatkoin treenejä ja aamulenkkejä, jonka jälkeen siirryin töihin entistä huonomalla mielellä. Sitten yksi sunnuntai tuli täydellinen stoppi, kun nukuin koko päivän. En vain saanut itseäni ylös, vaikka sitä moneen kertaan yritin. Onneksi tiesin, että arjen koittaessa saan vihdoin tulokseni.

Soitin tuloksista kesken työpäivän, koska halusin tietää niin kovasti. Olin valmistautunut pahimpaan ja jännitys tuntui koko kropassa. Puhelimen toisessa päässä ollut nainen aloitti, että verenkuva on hyvä, siinä ei ole mitään vikaa, josta jatkoi, mutta että olet raskaana. Ja silloin romahti. Yritin naiselle sopertaa muutaman sanan, että pääsisin jatkamaan töitä ja tapahtuneesta aivan mykistyneenä laitoin viestiä poikaystävälle "kun tulet kotiin, meidän täytyy jutella". 

Tiesin, ettei mun poikaystäväni tulisi pitämään siitä mitä aioin kertoa, koska oltiin aikaisemmin puhuttu, että halutaan nähdä maailmaa ja seikkailla. Tiesin tämän olevan erityisen tärkeää hänelle. Silloin melkein tuntui, että olin pilannut hänen elämänsä, koska oli päätös mikä tahansa, se tulisi muuttamaan meidän suhdettamme.

Tänä päivänä odotamme ensimmäistä lastamme, vaikka luulin olevani maailman viimeinen ihminen äidiksi. Tässä siis syy miksen kisaa enää. Nyt mun täytyy keskittyä voimaan hyvin ja opetella uutta roolia - äitinä oloa, vaikka joskus tuntuu että olen itsekin vielä lapsi. Ei sitä vieläkään oikein usko todeksi, vaikka pitkään sen on jo tiennyt. Tähän mennessä kaiken on kuitenkin todettu olevan hyvin, joten kai sen voi jo ihan julki kirjoittaa. Nyt menemme eteenpäin yhden päivän kerrallaan.. :)