Henkinen ja fyysinen romahdus

Täytyy sanoa, että viime viikot ovat koetelleet tätä perhettä melko kovasti. Olen kokenut pienimuotoisen hyvinvointini romahduksen useamalla saralla. Mistä on oikein kyse?

Ensin oli useita päiviä kestävä synnytys, josta tännekin kirjoittelin muutamassa eri osassa. Se vei voimavaroja, univelkaa on kertynyt aivan liikaa. Unettomat yöt alkoivat oikeastaan jo ennen joulua, jolloin raskaus piti hereillä. En ole vieläkään päässyt kuittaamaan yhtään niistä, sillä pienokainen tietysti herättää tietyin väliajoin. En sano, ettenkö nauttisi vauva-arjesta - päinvastoin, se on aivan ihanaa. Tai oli, kunnes maanantaina sairastuin mystiseen kovaan kuumeeseen. Se tuli ihan yllättäen aamulla, ilman mitään varoittavia merkkejä. Ainut ennakkovaroitus jonka keksin, oli yöllä vaivannut kova jano. Ei ollut nuhaa, ei kurkkukipua. Ajattelin, että tämä menee varmasti nopeasti ohi, kunhan vain lepäilen. Toisin kävi.

Tiistaina sama juttu toistui, kuume pyöri reippaasti 38-39 asteessa. Kuumelääkkeet tietysti laskivat sen takaisin alas, mutta vain hetkeksi. Menin siihen kuntoon, että vauvanhoito ei tullut kysymyksenkään ja mies joutui jäädä kotiin auttelemaan. Kuume aiheutti todella kovat säryt jokaiseen niveleen, niin kuin minulla aina käy, joten en pystynyt kantamaan pientä. Lisäksi pelkäsin, että tartutan häneen jonkin taudin. Suututti aivan valtavasti, sillä vauvalla oli vasta sadan crp:n tulehdus ja hän oli viettänyt osastolla ensimmäisen viikon elämästään. Tunsin valtavaa pettymystä omaa kehoa kohtaan. 

onneksi on tämä <3

Mies halusi soittaa päivystykseen, sillä pelättiin niin kovin vauvan sairastumista ja haluttiin tietää kovan kuumeen syy. Tiesin, että se ei ole mitään flunssaa. Sen verran omaa kehoa tunnen. Minulla epäiltiin olevan rintatulehdus, jonka hoitoon määrättiin pumppailua. Ihan kuin en sitä olisi tehnyt jo todella ahkeraan. Puhelindiagnoosi ei vakuuttanut, sillä rinta ei ollut omasta mielestäni niin kipeä. Konsultoin omaa äitiäni, joka on kärsinyt aikoinaan saman tulehduksen ja hän sanoi, että siihen pitäisi kyllä saada antibioottikuuri. 

Taistelijasieluna päätin tyytyä kohtalooni. Menin kuitenkin Googlettamaan taudinkuvaa ja sen oireita. Terveyskirjaston sivulla luki selkeällä suomen kielellä, että jos kova kuume kestää yli 12 tuntia, pitäisi hakeutua lääkärille. No, minullahan se kuume oli reippaasti kestänyt sen aikaa mutta ei meitä sisään oltu otettu.

Eilen kuume alkoi nousta nousemistaan, oltiin lähellä neljääkymmentä ja minua alkoi huipata sekä päässä heitti kummasti, en jaksanut enää seisoa. Kello oli jo melkein kahdeksan illalla, mutta tällä kertaa ei jääty soittelemaan, vaan lähdettiin kohti päivystystä. Jäin odottamaan vuoroani sillä aikaa kun mies lähti viemään autoa parkkiin. Hiljaa pääni sisällä päätin, että en lähde kotiin ennen kuin kuumeen syy on selvitetty. Pian kello kilahti ja menin ilmoittautumisvastaanotolle vauva kantokopassa. Tunsin, että kyyneleet alkavat valua ja yritin sopertaa asiani mahdollisimman selkeästi. Hoitajat katsoivat minua ihan ihmeissään ja esittivät (minun mielestäni) typeriä kysymyksiä: oletko ottanut kuumelääkkeitä? Oletteko soittaneet? Oisi tehnyt mieli huutaa, että nyt vittu oikeesti! Ei monta päivää kestänyt kova kuume nouse ilman jotain tulehdusta! Tietysti olen ottanut! Ymmärrän, että päivystyksessä on varmasti todella kiireellisiä tapauksia enkä varmaan ollut listan etupäässä. Minulla oli silti todella kova huoli pikkuisesta ja itkukin oli johtunut varmaan väsymyksestä. Sanoin heille suoraan, että jos tämä vielä jatkuu niin en oikeasti jaksa hoitaa vauvaa. Saimme kuin saimmekin paikan lääkärijonosta ja he sanoivat, että voin mennä kotiin odottamaan, sillä vuorossani tulee kestämään.

Mies ei ollut vielä tullut takaisin autolta ja soitin hänelle - ei vastausta. Outoa. Hetken päästä hän pyyhälsi paikalle kasvoillaan jännä ilme. Hän ilmoitti, että automme kolaroitiin juuri äsken parkkipaikalla. Siis mitä? Voiko enää huonompi tuuri olla? Sen asian selvitettyään palasimme kotiin. Tunnit kuluivat, vuoroamme ei kuulunut. Kuume alkoi nousta taas todella korkeaksi ja 23 aikoihin mies päätti soittaa ja kysyä jonosta. Sanottiin, että puolen yön aikaan voisi olla meidän vuoro. Otin lääkettä ja mentiin molemmat lyhyille unille. Tehtiin kuten oltiin käsketty ja lähdettiin jälleen sairaalalle. Tällä kertaa odotin yksin, koska he olivat käskeneet. Hoitaja otti pika crp:n. Se oli 53. Ehdottomasti jokin tulehdus. Lääkärin aikaa sai kuitenkin vielä odotella. Vihdoin jossain puoli kahden maissa minut kutsuttiin sisään. Kokonaisjonotusajaksi tuli joku 5,5h, joka oli mielestäni naurettavaa, koska itse tutkimus kesti ehkä juuri ja juuri 10 minuuttia. Sain antibiootit rintatulehdukseen, yllätys yllätys.

Tänä aamuna heräsin jälleen melkein 39 asteen kuumeeseen ja toinen rintani on eilistä tuplasti kipeämpi. Jopa kävely on tuskaista. Olen jälleen kerran erittäin pettynyt Lappeenrannan terveydenhoitoon. Koko sen ajan mitä olen täällä asunut, olen saanut huonointa palvelua kuin missään muualla. Jos antibiootit olisi määrätty heti sen 12 tunnin jälkeen niin olisin varmasti selvinnyt paljon nopeammin, varsinkin kun riskinä on myös paise. Nyt jännitetään auttavatko lääkkeet vaiko joudunko vielä uudestaan lääkärille. Ei ole äidin elämä tällä hetkellä helppoa. 

Tähän lisättynä vielä kaikki pienemmät seikat, kuten parin viikon aikainen täysi liikkumattomuus miljoonista eri syistä johtuen, miehen epäonnistunut viisauden hampaan poisto, huoli, murhe, huono tuuri.. Lista vain jatkuu. Ainut positiivinen asia on, että rintatulehdus ei ainakaan tartu vauvalle!!