Huono äiti

Laskin sinut sänkyysi. Laitoin sinuun kulkevat piuhat kiinni yksi kerrallaan. Huoneessa oli hiljaista. Vain monitorien piipitys kantautui rauhallisen hengityksesi ylle. Kuuntelin rauhallista, mutta epätasaista hengitystäsi. Hengitithän vielä? Sisään, ulos. Pieni tuhina kuului hyvin olemattomasti ja näkyi juuri ja juuri rintasi päällä, nousten ja laskien. Suljin silmäni hetkeksi, kunnes käännyin, sammutin valot ja katsahdin vielä kerran sänkysi suuntaan. Lähdin huoneestasi ja tunsin olevani huono äiti.

Sama toistui joka ilta, kun pienokaisemme piti jäädä lasten tarkkailuyksikköön synnytyksen jälkeen. Olin niin väsynyt kulkemaan sairaalan ja kodin väliä. Hoitajat kysyivät useita kertoja: Jäisikö äiti yöksi sairaalaan? Tiesin vastauksen olevan ei mutta tyydyin kertomaan, ettei asiasta oltu vielä päätetty. Tuon reilun viikon aikana päivät toistivat samaa kaavaa. Heräsimme, menimme sairaalalle heti aamusta ja lähdimme sieltä pois myöhään illalla. Söimme huonosti ja nukuimme vielä huonommin. Olin juuri tullut äidiksi mutta elämä tuntui pelkältä kaaokselta. Olisiko tänään se päivä, että kaikki olisi jo paremmin? Entäs jos tilanne on huonontunut? Kysymyksiä pyöri päässä eikä tilannetta helpottanut oma syyllisyydentunto.

ensi kohtaaminen synnytyksen jälkeen, osastolla.

Joka aamu päätin, että tämä on se päivä, kun jään lapseni luokse sairaalaan. Pakkasin tavaratkin sitä varten. Kertaakaan en kuitenkaan kyennyt siihen. Hoitajat jatkoivat kyselyään mahdollisesta yöksi jäämisestä ja se ahdisti minua vain enemmän. Tiesin, että se olisi minun tehtäväni. Minun velvollisuuteni. Ja joka kerta, kun kävelin pois, tunsin ison piston sydämessä. Tunnen edelleen. 

Jälkeenpäin olen miettinyt, pilasinko kiintymyssuhteemme sillä, etten ollut paikalla vauvamme ensimmäisinä öinä. Sillähän vaihtui hoitajat koko ajan. Ajatteliko pieni ja avuton vauvani, että olen vain yksi hoitajista? Tietääkö se vielä tänäkään päivänä, että olen sen äiti? Että rakastan sitä yli kaiken ja olen pahoillani? Kun nostan sen rinnalleni, ymmärtääkö se kuinka paljon välitän, huolehdin ja hoivaan? Etten ole vain taas yksi hoitaja. Etten ole vaihtumassa tai menossa minnekään. Siitä ajatukseni siirtyvät aika nopeasti siihen, että olenko ylipäätään pitänyt sitä tarpeeksi sylissäni? Täyttänyt vauvan läheisyydentarpeen? Ollut riittävästi läsnä? Ja ennen kaikkea, olenko pilannut meidän välisen kiintymyssuhteen lopullisesti ja kokonaan? Totta kai minua pelottaa.

Miksi en sitten jäänyt sairaalaan yöksi, kun sitä mahdollisuutta tarjottiin? En pystynyt. Yksikään lisäyö siellä ei houkutellut minua. En halunnut elää heidän sääntöjensä mukaan. En halunnut enää olla "valvovan silmän" alla. Tiesin, että meitä tarkkaillaan. Testataan osataanko me. Saatiin paljon myös paskoja kommentteja, vaikka kyseessä on meidän lapsi. Eniten minua ärsytti, että oli vain yksi oikea tapa tehdä asiat. Niinhän ei todellisuudessa ole ja jokainen perhe löytää ajan kanssa ne parhaat, juuri itselleen sopivat käytännöt. Lisäksi kävin itse vielä melkoista tunnemyrskyä läpi. Ymmärrän sen vasta nyt, kuinka kovilla olin henkisesti. En halunnut jäädä yksin, ilman miestäni sairaalaan, koska hän oli ollut tukipilarini jo niin monta päivää. Tuntui, etten olisi pärjännyt ilman häntä ja ajatus yöstä ja yksinäisyydestä ahdisti vielä lisää. Tuntui silti pahalta ajatella, että joku muu hoitaa pientä. Nostaa sen syliin ja tuudittaa uneen. Ruokkii sen yöllä pullosta. Ja on edelleenkin vaikea antaa sitä hoivattavaksi muille.

Jotenkin jäi tunne, että sain useilta hoitajilta paljon hiljaista arvostelua. Ikään kuin he olisivat tuominneet minut, vaikka eivät tunteneet minua ollenkaan. Mutta eipä sillä ollut väliä, sillä olin jo joka tapauksessa itse tuominnut itseni. Minkälainen äiti tekee noin? Huono. Ajatus suurin piirtein raikui päässäni.

Katson ajassa taaksepäin ja joudun toteamaan, että tekisin kaiken silti samalla tavalla. En sen takia, että haluan, vaan sen takia, että siinä mielentilassa en pystyisi yhtään parempaan. Nyt, kun olen jo henkisestikin tasaantunut, niin totta kai jäisin hänen luokseen joka ikinen yö. Tämän hetkinen tilanne ei ole kuitenkaan verrattavissa sen hetkiseen.

Lempihoitajani huomautti, että nyt jos tarvitsee, niin on aika äidin levolle. Hän sanoi, että on ihan ok, jos haluan käyttää nuo yöt nukkumiseen. Äänestä sai myös käsityksen, että hän kannusti siihen. Se helpotti vähän oloani. Nykyisin ehkä ihan pikkuisen rankaisen itseäni tuosta kaikesta, enkä osaa olla hetkeäkään poissa pojan luota. Sen takia olen myös todella väsynyt. En osaa, enkä halua nyt ajatella omaa hyvinvointiani kaiken tapahtuneen jälkeen. En osaa ottaa aikaa itselleni. Tämä on huono, todella huono, sillä minun pitäisi jaksaa vielä pitkään. Jos väsähdän täysin, kaikki kärsivät.

hän on täydellinen <3 :)

Olen iloinen, että kaikki tuo osastoaika on nyt mennyttä. Kirjoittaminen aina auttaa selventämään omia ajatuksia, ja ehkä tätäkin asiaa työstän vielä mielessäni monet kerrat.