Ihmeelliset pelot

Elämäni suuressa muutoksessa, olen huomannut alkavani kärsiä erilaisista peloista, joista osa on jopa ihan hupsuja mutta en vain niille voi mitään. Saattaa olla, että se johtuu hormonitoiminnasta tai siitä, että olen vähän pyörällä päästäni tämän hetken tilanteesta tai sitten ihan jostain muusta, kuka tietää. Pelkoja on kuitenkin paljon ja osa niistä tulee jopa uniini.

Raskauteen ja synnytykseen liittyy totta kai omat pelkonsa, mikä on ihan ymmärrettävää ja luonnollista. Enää minua ei oikeastaan pelota se, mitä itselleni tapahtuu tai kuinka paljon tapahtuma sattuu. Ehkä leikkaus on ainut mikä omalla kohdallani pelottaa mutta enpä ole sitä edes sen enempää miettinyt. Sanoisin, että olen aika hyvin päässyt eroon synnytyspelosta. Huomasin kuitenkin etteivät pelot lopukaa siihen, vaan ne on korvannut huoli siitä, että vauvalle käy jotain tai hän ei ole alunperinkään kunnossa. Lisäksi tajusin eräs päivä, että tässähän on riskinä myös ihan oikeasti se, että jompi kumpi meistä tai molemmat kuolevat. Eikä tuota ajatusta liiemmin helpottanut erilaisten tilastojen tutkiminen ja muiden kokemusten lukeminen. Jonkun vauva oli kuollut mahaan jopa 36. raskausviikolla ja joku nuori äiti oli kuollut synnytykseen tai oikeastaan sen aiheuttamaan verenhukkaan, koska erästä repeämää ei oltu huomattu. Kannatti taas lukea ja olla liian utelias..

Eikä ne pelot sitten vielä oikeastaan siihenkään loppuneet, sillä jotenkin kun olin selventänyt itselleni, että ei meillä tule olemaan hätää, niin aloin miettiä kätkytkuolemaa. En tiedä kuinka "hullun kiilto" silmissä ensimmäiset pari kolme viikkoa menevät, jos en mitään muuta osaa miettiä kuin sitä, että hengittääkö pikkuinen. Tiedän eräitä tapauksia tästä kätkytkuolemasta ja vaikka kyseessä on vain tutun tuttu niin onhan se aika karmea kohtalo. Luin kyllä myös, että nekin ovat vähentyneet todella paljon eikä vauvoja ohjeisteta enää nukuttamaan vatsalleen. 

Seuraavaksi mietin elämää eteenpäin ja sitä osaisinko edes olla äiti tai pitäisinkö siitä. Miten vauva vaikuttaisi meidän parisuhteeseen ja tulisiko meistä etääntyneitä ja kiukkuisia, että lähentymisen sijaan ajaannuttaisiin kauemmas toisistamme. Unohdettaisiin kaikki entinen. Tällainen ajatus suurinpiirtein sattuu sieluun asti. En ikinä kestäisi nähdä miestäni onnettomana. Hän ansaitsee kaiken onnen maailmassa.

Pelkoja alkoi tipahdella myös työhön ja uraan liittyen. Tulisiko minusta ikinä mitään, vaikka valmistuisinkin ajallaan? Vai jäisinkö vain työttömäksi tradenomiksi? Eikä mieleni ole säästänyt minua edes harrastuksiini liittyen. Entäs jos fitnessurheilu ei enää kiinnostakaan, mitä sisältöä elämääni haen siinä tapauksessa? Lause saattaa kuulostaa hassulta tai pinnalliselta mutta kyllä siinä aika tyhjän päälle jää, kun on ollut takaraivossa tietty tavoite jo pitkään ja jos se yhtäkkiä lakkaakin olemasta. Pitkäjänteistä ja kovaa työtä on tehty mutta lopputulosta ei välttämättä saavuteta ikinä. Enpä tosiaan ole vielä päättänyt mitään. Täytyy antaa keholle ja mielelle aikaa hengähtää ja miettiä näitä sitten vähän myöhemmin. Hankalaksi asian tekee asioiden priorisointi. Pitäisi laittaa etusijalle fitness, lapsi, äitiys, parisuhde.. Huipulla voi olla kuitenkin vain yksi tärkein. Kaikki muu tulee sen tärkeimmän jälkeen. Enkä mistään vaihtoehdosta haluaisi tietenkään menettää hetkeäkään.

Välillä ihan sydämessä vihlaisee, kuinka paljon tässä elämässä voisi sattua mutta jotenkin säästymme useimmiten pahoilta asioilta. Sitten ne vain tapahtuvat jollekin, jossain päin maailmaa. Kannattaako niitä pelätä? En sanoisi, että tarvitsee pelätä mutta on kai tärkeää miettiä elämää hieman laajemmalla skaalalla. Tavallaan tiedostaa, että niinkin voisi tapahtua.

Kuten olen monesti sanonut monille ihmisille: joskus ajattelen liikaa! Mutta ainakaan elämä ei ole tylsää. Mieheni joutuu sitten näitä kuuntelemaan. :D