Tunteita herättävä imetys

Aihe, josta ei luultavasti ole järkevää kirjoittaa, koska aina löytyy joku, jonka mielestä tekee väärin. Kirjoitanpa tästä kuitenkin, sillä itse koin sairaalassa ahdistuneisuutta asian suhteen.

opetellaan.. :>

Ennen vauvelin syntymää, imetys ei oikeastaan herättänyt minussa juuri minkäänlaisia tuntemuksia. Tiesin, että vauva tarvitsee ruokaa ja häntä ruokittaisiin maidolla, niin kuin on tarkoitettu. Se oli minulle itsestäänselvyys enkä sen liiemmin edes ajatellut asiaa. Enkä varsinkaan stressannut. Olin lukenut muiden kirjoituksia aiheesta ja ehkä hieman järkytyin siitä, kuinka tunteisiin se voi joillain ihmisillä mennä. Miksi ketään toista liikuttaa toisen äidin imetyspuuhat tai niiden olemattomuus? MIKSI? Mikä on syy siihen, että se saa aikaan riitoja, jopa ilkeitä kommentteja? Eikö jokainen hoida jälkeläisensä parhaaksi näkemällään tavalla? Tässä yhteydessä en sitten tarkoita huonoa hoitamista tai mitään sellaista, vaan yritän tuoda esille, että keinoja on monia ja ne ovat yhtä oikeita, jos niillä tyydytetään lapsen tarpeet.

Miehen kanssa keskusteltiin tästäkin koko imetystouhusta. Hän kyseli minulta, olenko miettinyt haluaisinko imettää? Vastasin hänelle, että totta kai me yritetään sitä, mutta jos ei onnistu niin sitten ei. Minulla oli siis melko rento ote koko hommaa kohtaan. Ei minulla ollut mitään syytä, miksi en olisi halunnut imettää. En tahtonut kuitenkaan tehdä siitä isompaa numeroa tai ongelmaa itselleni. Kaikenlainen ylimääräinen stressi olisi muutenkin pahasta, joten luotin siihen, että asiat järjestyvät. Jos imetys ei onnistuisi, ei sille voisi tehdä mitään muuta kuin hyväksyä ja keksiä toinen tapa. 

Minulla esimaitoa oli vuotanut putouksen lailla jo raskausviikolta 16 joten olin luottavaisin mielin, että maito alkaa ainakin nousta. En missään vaiheessa ajatellut, että siitä tulisi ongelma. Meidän tilanne ei kuitenkaan mennyt peruskaavan mukaisesti. Heti synnytyksen jälkeen vauva imi kyllä rinnalta ja oli saanutkin maitoa massuunsa mutta sen jälkeen osastolla, hänet ruokittiin nenämahaletkulla. Ja sitten pullolla. 

Aluksi hän söi tosi huonosti. Ei pystynyt imemään, koska hän oli niin tukossa. Limaa oli paljon, joka vaikeutti syömistä mutta sen lisäksi myös turhautti vauvan ihan kokonaan. Oltiin todella iloisia, kun nähtiin että pienin askelin hän söi edes vähän suoraan pullosta. Kun se onnistui, alettiin pumpata todella ahkeraan minun omaa maitoani häntä varten. Ja sitähän tosiaan riitti. Tiedettiin kuitenkin, että vielä oli matkaa nenämahaletkun pois saamiseen. 

Oltiin perhehuoneessa, vähän turhaan, koska vauva ei ikinä sinne päässyt kanssamme. Emme siis päässeet opettelemaan mitään niitä juttuja siellä, kuten oli ilmeisesti tarkoitettu. Luulen, että hoitajilla oli jopa tylsää, koska meidän vauva oli muualla ja he ei päässeet opettamaan heidän juttujaan. Silti meille ei annettu hetken rauhaa ja koko osastolla oloaika oli todella kurjaa. Tunsin oloni epämukavaksi, kun ei ollut minkäänlaista yksityisyyttä ja henkilökunta tuli huoneeseen milloin huvitti. 

Ei siellä lastenosastolla asiat kyllä olleet sen paremmin. Minulta ei edes kysytty haluanko imettää. Heti kun vauva oli sen verran parempi, että imeminen onnistui, niin hänet tuotiin mun rinnalle ja rääkättiin siinä, kun ei hän enää osannutkaan imeä. Se tuntui älyttömän pahalta. Olisi tehnyt itsekin mieli itkeä ja huutaa sille hoitajalle, että lopeta nyt helvetissä. Hän vain väkisin yritti tunkea minun tissiä vauvan suuhun ja samalla nipisteli ja puristeli siitä niin. Eikä edes lupaa kysynyt. Synnytysosastolla sentään kysyttiin lupa, että saako koskea ja saako näyttää. Mut tää täti oli ihan toista maata. Nään vieläkin suurinpiirtein punaista, kun häntä ja sitä tilannetta ajattelen.

Samainen täti päätti hetken taistelun jälkeen, että koitetaan avuksi rintakumia. En osaa sanoin kuvailla kuinka ihanalta tuntui, kun koko huone hiljeni ja vauva tarttui imemään. Se söi minusta. Se onnistui! Olin niin iloinen :') Pian kuitenkin huomasin, että rintakumin kanssa imettäminen oli oikeeta sähläystä ja todella sotkuista puuhaa. Sen takia päädyttiin suurimmaksi osaksi ajasta ruokkimaan pullosta. Eli sain olla koko ajan pumppaamassa maitoa tuttipulloihin. :D Hankalaa sekin, mutta helpompaa kuin rintakumin kanssa leikkiminen. Kotona onneksi löytyi tasapaino näiden kahden tavan välille. Yöllä ruokinta tapahtuu ehdottomasti pullosta, koska se on nopeampaa ja siistimpää sekä sallii miehen syöttävän vauvaa yhtä lailla. 

Tänään tapahtui sitten jotain odottamatonta. Vauva imi ilman rintakumia! Enpä olisi arvannut, että se aiheuttaisi näin tyytyväisen tunteen itselleni. Jos imetys onnistuu jatkossa yhtä hyvin, niin varmasti alan imettää taas enemmän. Täytyy myöntää, että tunsin suurta helpotusta, vaikka olin jo ajatellut, että ei sillä väliä ole. Pieni mies päätti kuitenkin näyttää, että kyllä minä osaan <3:')

Itse en koe kuitenkaan, että voisin imettää julkisilla paikoilla. Siinä ei ole mitään väärää mutta omalla kohdallani se ei tunnu hyvältä ajatukselta, vaikka tästä imetyksestä nyt olenkin innostunut. Uskon, että jokainen löytää itselleen sopivan tavan ja meille se on toistaiseksi pullon ja rinnan vuorottelu! :)