impostor

Oon jo pitkään miettinyt elämässä sellasta juttua kuin elämän roolit. Ei kai pitäis ikinä alkaa kirjoittamaan ilman suunnittelua, koska loogisuus varmaan häviää jossain vaiheessa mutta oottekos ikinä miettinyt miten monta roolia joutuu ottamaan elämän aikana?

Jotkut on äitejä, esimiehiä, parhaita ystäviä, kaupan myyjiä tai vaikka opettajia. Jokaisessa työpaikassa täytyy omaksua tietynlainen rooli. Ei voi välttämättä mennä "sellaisena kuin on", koska onhan se nyt sanomattakin selvää ettei esimerkiksi poliisi voi rikkoa lakia, tai ainakaan hänen ei oleteta tekevän niin. Roolitus liittyy hyvin perinpohjaisesti työelämään mutta myös ihan henkilökohtaiseen elämään. Itse tajusin tämän tarkemmin, kun huomasin miten erilailla käyttäydyn eri paikoissa. Ja se tulee ihan yllättäen. Noin niinku selkärangasta. Kun tarkemmin aloin miettimään, niin se alkoi hieman ahdistaa. Eikö siinä matkan varrella kadota sitä omaa minää? Mistä voi edes tietää, minkälainen kukin on oikeasti? Voiko itsekään? Voiko sanoa olevansa "tällainen" jos ei ikinä toteuta sitä käytännössä? Ehkä hieman vaikeasti selitetty ja avattu. Miten on mahdollista, että yksinkertaisesta asiasta saa tehtyä omassa mielessä näin ison?

Harvemmin tähän aiheeseen kiinnittää huomiota, kun tuolla vetelee menemään. Jos oikein syvästi tätä tahdon miettiä niin, miten kukaan voi tuntea ketään jos itsekään ei tunne itseään? Mulla on jonkin aikaa ollut pieni fiilis, että nyt ollaan hakusessa. Se johtuu eri ympäristöistä, koska huomaan niissä olevani hyvinkin erilainen. Koulussa, töissä, kotona, vanhempien luona, ystävien kanssa ja uusissa tilanteissa. Ensinnäkin, vanhempien ja perheen kanssa hyvin hyvin lähellä sitä minkä käsitän olevan oma itseni. En kuitenkaan tuo merkityksellisiä/tärkeitä asioita/omaa herkkyyttä esille niin vahvasti. En myöskään halua liikaa kiinnittää huomiota itseeni, sillä perheen kanssa vietetty aika on yhteistä. Kuvailisin tilannetta "lähellä mutta kaukana" -ilmaisulla. Silloin kun tiedän, että olen vuorovaikutuksessa itseäni "korkeamman" henkilön/ryhmän kanssa, alistun hyvin helposti ja pysyn melko pidättyväisenä. Sitten puolestaan koulussa en anna itsestäni paljoa. Jotenkin on rakentunut ympärille sellainen korkea muuri, jonka sisälle ei halua päästää ketään. Ei vaan jaksais enää pettyä muihin. Ja kun oleilee omissa jutuissa niin sen vaara on minimoitu.

Sitten vaadittaisiin myös urheilijan asennetta kaikissa tilanteissa ja tulevana valmentajana rautaista ammattitaitoa ja itsevarmuutta. Siinäkin vaiheessa täytyy osata erotella valmentaja-asiakassuhde. Voinko sanoa, että tunnen valmennattavani? En tiedä.

Ei siis ole ihmekään, että oma identiteetti saattaa välillä olla hakusessa! Yhteiskunta osiltaan asettaa näitä roolivaatimuksia ja niitä oletetaan noudatettavan. Kertooko se ihmisen tasapainoisuudesta, että osaa erottaa kaikista vaikutteista sen tosiasiallisen minuuden? Eikä anna ulkoisten paineiden muuttaa perusolemusta. Toisaalta todella hassua ajatella asiaa tältä kannalta. Onko se enemmän niin, että nämä spontaanit tilanteet muokkaavat meitä vai toisinpäin? Kaikki ne käyttäytymismallit ovatkin jo olemassa meissä itsessämme, kussakin omanlaisensa, ja sitten ne tilanteen mukaan vaan purkaantuu sieltä kun niitä tarvitaan. En tosiaan tiedä.

Olenko huijari? Tekopyhä? Teennäinen? Mikä edes on aitoa?

A lion, in a lamb's clothes?
Toisaalta olisi ihanaa vapautua näistä rooleista. Loppujen lopuksi maailma ei vaan pyöri niin. Pakko olla jotain yleistettyä ja yhteistä. Vähän kuin laki ja muu säännöstö. Tämä tais enemmän sekavoittaa kuin selkiyttää omaa ajattelua ja käyttäytymistä mutta tulipahan päivän pohdinnat tehtyä muiltakin osin kuin budjetoinnin tentin muodossa. Ja yleiseksi avaukseksi kaikille, jotka miettii miksi sama ihminen on niin erilainen tilanteesta riippuen. Joskus se saattaa johtua ihan vain rooleista.