Jännittävä jälkitarkastus

Olen odottanut parantumista ja siitä seuraavaa jälkitarkastusta suurin piirtein synnytyksestä lähtien. Oman parantumisen suhteen on ollut muutamia kysymysmerkkejä, joihin toivottavasti saan tänään vastauksia. Tarkastukseni jakaantui kahteen eri käyntiin, kun maanantaina oli terveydenhoitajan toimenpiteet ja tänään kauan odottamani lääkärintarkastus. Aivan kuten tarkastukset, jaan tämän postauksen kahteen osaan: fiilikset ennen ja jälkeen.

Ennen lääkärikäyntiä

Synnytyksestä on tänään tasan 7 viikkoa. Maanantaina kävin omalla terveydenhoitajalla ja tänään vihdoin lääkärillä. Syy miksi nämä on jaettu kahteen eri kertaan, niin lääkäriajoissa on ollut ilmeisesti jotain häikkää. Omankin ajan sain vasta maanantaina, joten oli hyvä ettei tälle päivälle oltu sovittu mitään menoa. En olisi jaksanut odottaa enää päivääkään pidempään. Silti olen äärimmäisen hermostunut ja jännittynyt. Tiedän, että tarkastukseen sisältyy sisätutkimus. Miltä se tuntuu kaiken jälkeen? Sattuuko? Entäs jos jotain järkyttävää paljastuu? Lisäksi, terveydenhoitajani kysyi maanantaina saako tehdä sen, koska hän opiskelee jotain johon tarvitsee kerätä näitä tarkastuksia. Sanoin "totta kai". En siksi, että olisin ollut jotenkin erityisen innoissani, vaan siksi että olin kauhuissani. En kerta kaikkiaan osannut sanoa muuta. Asia on ahdistanut minua muutenkin jo pidemmän aikaa. Kokemukset vaikeasta synnytyksestä ja kivuista nousevat väkisinkin mielen syövereistä takaisin pinnalle. 

Tuossa terveydenhoitajan tarkastuksessahan ei ollut mitään ihmeellistä. Sekin tapahtui opiskelijan kanssa, joka tosin oli hyvin mukava. Katsottiin paino, virtsanäyte, hemoglobiini ja verenpaine eli täysin samat jutut kuin raskausaikanakin. Kaikki olivat hyviä, jopa hemmari oli noussut reippaasti ylöspäin. Se näytti minulle ennätykselliset 139. Painosta ei tosin sanottu mitään mutta koska se on laskenut, niin kuvittelisin senkin olevan ok. Lisäksi keskityttiin mielen vointiin ja oli mahdollisuus keskustella omaa mieltä askarruttavista asioista. Kannattaa siis miettiä jo hyviä kysymyksiä etukäteen. Minulla nimittäin kaikki tulivat taas jälkikäteen mieleen, enkä osannut kysyä juurikaan mitään. 

Se, mikä minua on mietityttänyt koko tämän ajan, on temppuileva jälkivuoto. Olen joutunut siitä jo kerran soittamaan neuvolaan. Yleensä tässä vaiheessa jälkivuodon olemassa olon olisi pitänyt jo hävitä mutta minulla on käynyt jo pariin otteeseen päinvastainen ilmiö. Se onkin lisääntynyt. On ollut pelkoa kohtutulehduksesta, istukanpalasista ja kaavinnasta. Hirveää. Mieleni ei kestäisi enää yhtään "ylimääräistä" toimenpidettä..

Asiaan olenkin tutustunut melko paljon ja muiden kokemuksia lukeneena täytyy taas todeta, että se mikä on määritelty "normaaliksi" ei päde kaikilla ihmisillä. Ei yllätä itseäni tosin ollenkaan, että on hyvin hyvin yksilöllistä tämäkin jälkivuoto asia. Hyytymät ja alavatsakivut saattavat viitata johonkin vakavampaan mutta koska minulla ei ole ollut niitä eikä muitakaan oireita, niin huolta ei pitäisi olla. Niitä kannattaa kuitenkin tarkkailla, jos kärsii samasta asiasta kuin minä: ikuisuudelta tuntuvasta paranemisprosessista!!

Toisaalta taas olen positiivisesti yllättynyt. Ei oikeastaan mikään raskauden ja synnytyksen aiheuttamista yksityiskohdista ole ollut sen pelon arvoista, jota koin etukäteen. Ne kaikki vaan kuulostaa tosi pahoilta, koska niistä ei ole omaa kokemusta. Ei saa käsittää väärin, keho kyllä menee läpi omanlaisen mullistuksen mutta samaan aikaan on niin viisas, että osaa korjata itsensä. En ikinä lakkaa hämmästymästä siitä, kuinka upea keksintö ihmiskeho, ja erityisesti, naiskeho on. Sairaalasta kotiutumisen jälkeen en ole kokenut jälkivuotoa yhtä kauheana tai kammottavana kuin ajattelin sen olevan. Koko asia on mennyt vähän kuin siinä sivussa - vauva on ehdottomasti vienyt kaiken huomion! :)

Tämä lääkärikäynti kuitenkin jännittää. Pelkään yllä kertomani lisäksi sitä, että minulla on jokin kauhea vatsalihaserkaantuma ja ettei kohtu ole supistunut normaalisti ja vaikka ties mitä. Jotenkin kaikista eniten odotan sitä, että saisin lääkärin luvan treenamiseen. Todellakin tiedän, että en mitenkään ole palautunut tässä 7 viikon aikana takaisin entiselleen tai edes lähelle sitä, mutta odotan silti että saan sen luvan. Se antaisi minulle sanoinkuvamaattoman mielenrauhan. Että saisi ihan luvan kanssa mennä salille. Aloittamaan vaikka alusta, kunhan minut todettaisiin tilanteeseen nähden terveeksi ja palautuneeksi. Aion käydä myös fysioterapeutin vastaanotolla varmistamassa tilanteeni treenien suhteen, koska en täysin luota neuvolan mielipiteeseen tällaisessa asiassa. Eikä saisikaan sokeasti uskoa mitä sanotaan, kun on oma keho kyseessä. Omaani aion varjella tästä eteenpäin entistä tarkemmin. 

Täällä minä kotona nyt odottelen. Omaa aikaani. Kauhunsekaisin tuntein. Kunnon tuomiopäivä. 

Lääkäritarkastuksen jälkeen

Saavutaan neuvolalle. Mietin moneen kertaan nousisinko autosta ollenkaan. Tiedättekö tunteen, kun joskus tekisi mieli vain paeta paikalta? Jättää asiat hoitumaan lapsellisesti itsestään ja nostaa kädet pystyyn? Nyt on sellainen hetki. Ikinä en ole kuitenkaan toteuttanut tuota, ehkä joskus pitäisi. Miehen ääni saa minut äkkiä havahtumaan, nousemaan autosta ja kipitetään neuvolan portaat ylös. 

Etsitään meille hyvä paikka. En pysty istumaan. Seison kädet puuskassa ja vatsaan nipistää. Pelottaa ja jännittää. En kestäisi enää huonoja uutisia. Mielessäni rukoilen tilanteen menevän pois samalla kun keho tärisee. En muista milloin viimeksi olisin ollut näin hiljaa. Odotan, odotan, odotan. Kello on tasan. Se olisi minun vuoro. Missä lääkäri? Samaan aikaan haluan ratkaista tilanteen menemällä tutkittavaksi ja samaan aikaan kadota, lakata vain olemasta. Kuulen naisäänen, joka huudahtaa: Yli-Kauppila!

Huoneeseen mennessä olin tietysti hyvin hermostunut. Yritin kiemurrella vaivihkaa tuolilla, puristaa kämmentä nyrkkiin ja heilutella jalkaa - kaikki asioita, joita teen aina hermostuksissani. Tarkastus alkoi rennosti jutustelulla. Kyseltiin miten on mennyt vauvan kanssa ja onnistuuko imetys. Lääkäri oli perehtynyt tilanteeseeni vaikeasta synnytyksestä ja kyseli siitä aiheutuneita tuntemuksia. Kyseltiin myös mahdollisesta uudesta raskaudesta, jolloin silmäni pyöristyi ainakin kaksinkertaisiksi. Melkein piipitin, että en pystynyt edes vielä ajattelemaan mitään sellaista, enkä ainakaan siihen vaadittavaa kanssakäymistä miehen kanssa. Pian oli gynekologisen tutkimuksen vuoro, joka tehtiin kaksi kertaa, koska tilanteessa oli opiskelija, joka myös sen halusi suorittaa. Tuollaisiin kannattaa myös siis varautua etukäteen, pakkohan ei ole antaa lupaa.

Jos kaikki, siis aivan kaikki synnytykseen liittyvä meni pieleen, niin onneksi näyttäisi siltä, että kehon palautuminen on ottanut todella hyvän linjan!! Olen tosi tyytyväinen siihen kuinka se on kestänyt kaiken niin hyvin ja vielä sen lisäksi lähtenyt palautumaankin erinomaisesti. Kohtu oli supistunut hyvin. Epparihaavakin oli parantunut sillä tavoin, että "jos ei tietäisi sen olevan siellä, niin ei sitä edes huomaisi". Raskausarpien luvattiin haalistuvan ja löysän mahanahkan kiristyvän. Rasvaa siinä ei kuulema ollut, vaikka vatsa ihan oikeasti näyttää kunnon makkaralta juuri sen löysän ihon vuoksi. Sitten siirryttiin tutkimaan erkaumaa. Yksi sentti jäljellä. Vain yksi sentti jäljellä. Mahtavaa! Tunsin kun jokin outo nykiminen tapahtui suupielissä. Luulen, että se oli pienen pieni hymy. Tunsin älytöntä onnea ja onnistumista vain makaamalla siinä. Olisin voinut huutaa koko maailmalle, että jes mä parannun! Olin huikean kiitollinen omasta urheilutaustasta. Se oli varmasti auttanut prosessissa. 

Jatkettiin jutustelua muutenkin liikunnasta ja tajusin, että olen ihan oikeasti palautunut todella hyvin, koska minulle kerrottiin että kaikki eivät välttämättä pysty edes juoksemaan nivelten löysyyden vuoksi. Itsehän olen käynyt jo monta kertaa kuntosalilla, vaikka eivät he sitä tienneet. Nyt täytyisi malttaa odottaa, että tuo viimeinen sentti kuroutuu kiinni ja sen jälkeen voin luultavasti palata valmennuksen pariin - kevyesti tottakai, aluksi.

Oikein kivi, ei vaan kokonainen läjä moisia, vierähti sydämeltä.