Julkiset paikat ahdistavat!

Vähän alta kuukausi sitten juhlittiin miehen valmistujaisia, jonne hän halusi tietysti koko perheen voimin. Ensimmäisenä ajatuksena oli se, että joutuisin olemaan vauvan kanssa kahdestaan täydessä katsomossa ilman helppoa pakoreittiä. Tämä on vain yksi niistä tilanteista, jolloin ahdistus valtaa mielen ja kehon. Miksi pelkään julkisilla paikoilla liikkumista vauvan kanssa kahdestaan?

Ahdistustilanteita on ollut muitakin kuin tämä esimerkki, josta kerron tarkemminkin. Olen miettinyt, että johtuuko se siitä, että pelkään vauvan itkevän enkä saa sitä loppumaan? Tiedän kyllä, että joskus vauvat vain itkevät mutta jostain syystä se hävettää minua. Tulee tunne, että kaikki tuijottavat ja paheksuvat. Se on äärimmillään tietysti tilanteissa, joissa kuuluisi olla hiljaa, kuten nämä valmistujaiset.

Miettivätkö muut, että olen kenties huono hoitamaan lastani, jos se vain itkee, vaikka mitä tekisi? Paheksuvatko he sitä, että olen tuonut vauvan mukana ja se häiritsee muita? En haluaisi näin olevan, mutta joskus ihan tosissaan jätän lähtemättä jonnekin, koska tiedän etten kestä sitä painetta. En kestä vauvan itkua muutenkaan, koska minusta on aivan kauheaa kuunnella toisen hätää. Ehkä tämä on ensimmäiseen lapseen liittyvää tottumattomuutta?

Valmistujaistilanne sai vielä yhden ahdistavan piirteen lisää, kun mies oli unohtanut ottaa vauvakassin mukaan joka tarkoitti sitä, että maitoakaan ei ollut. Vauvani tuntien, tiedän että kun hänellä nälkä yllättää, niin siihen ei auta mikään muu kuin se, että se tuttipullo on saatava suuhun heti! Luultiin tilaisuuden kestävän vaivaiset 15 minuuttia mutta vieressä istunut mies ilmoitti sen kestävän varmasti ainakin tunnin, ja olin jo valmis lähtemään katsomosta pois. Jotenkaan en kuitenkaan voinut liikkua laisinkaan ja toivoin, että vauveli nukkuisi kiltisti vielä tunnin verran. 

Ja niinhän siinä kävi, että vauva oli hyvin levoton koko tilaisuuden ajan ja minä hikipäässä häntä hytkytin vaihdellen asentoa. Kun laulukokoonpano ei lopettanutkaan lauluaan yhteen kappaleeseen, vaan lauloivatkin kolme, olin jo ahdistuneen ja nolostuneen lisäksi vihainen. Eikö tämä koskaan lopu? Vihdoin vararehtori lopetti tilaisuuden ja vähintäänkin ryntäsin ulos auditoriosta. Helpotus valtasi koko kehon ja vauvakin tuntui rauhottuvan kuin itsestään ja saatiin helposti vielä kuviakin valmistuneesta. 

Jännää tietysti on, että kukaan ei edes kääntänyt päätään vauvan huutaessa mutta itse koin älytöntä näkymätöntä tuskaa asiasta. Se on ehkä vähän lievittynyt, kun ollaan opittu eteenpäin. Ahdistusta ei ole silloin, kun ollaan miehen kanssa yhdessä liikenteessä mutta yksin..

Toisaalta mietin, että mitä enemmän käyn ja teen, niin opin että en voi hallita kaikkea ja kaikkia koko ajan. Todella kasvattava kokemus äitiyden näkökulmasta, vaikka ei itselle se mieluisin. Yritän jatkossa harjoitella tätä enemmän ja tämän halusin jakaa kanssanne :) Ihan heti en mihinkään todella pitkälle bussimatkalle esimerkiksi lähtisi mutta pienin askelin hyvä tulee. 

Aurinkoista lauantaita!