Kuinka jaksaa olla vanhempi, kun lapsella ei ole kaikki hyvin?

Mietin hyvin pitkään kirjoitanko tästä aiheesta, ja jos kirjoitan, niin missä vaiheessa. Tuntuu, että juuri nyt on oikea hetki tämän asian jäsentelyyn tekstin kautta.

Muistan lapsuudesta, kuinka jokin asia huolestutti tai pelotti. Telkkarista tuli usein järkyttäviä uutisia. Ajattelin monesti, että apua, tuleeko ne terrori-iskut tännekin. Mieleni sai rauhoittumaan omat vanhempani. Ei ole hätää. Eivät ne tänne tule. Se murhe unohtui siis yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin ja seuraavassa hetkessä maailman suurin huoli oli se, että saiko jotain lelua vai ei.

Vanhemmuuden sietämättömyys

Taapero syöttötuolissa
Sivelen armaita kasvojasi, poskesi pientä omenaa.

Tällä hetkellä olen itse vanhempi, äiti. Mun pitäisi pystyä olemaan yhtä vakuuttava ja huoleton omalle lapselleni kuin minun vanhempani olivat minulle. Kyllähän sen nyt ymmärtää, että vanhemmat eivät ole mitään yli-ihmisiä ja huolestuvat itse asiassa varmasti herkemmin monesta asiasta kuin lapsi itse. Vahvuutta ja vanhemmuutta on kuitenkin se, että sitä ei näytä jälkikasvulleen.

Nykyisin silmäni ovat jo avautuneet. Avautuivat muuten viimeistään siinä vaiheessa, kun sain oman lapseni. Vain muutos on pysyvää. Vankka torni voi kaatua milloin tahansa. Suojamuurit saattavat rapistua ihan hetkessä ja lakata antamasta turvaa. Se on ihan kauhea tunne. Joutua vakuuttamaan lapselle, että kaikki on hyvin vaikka todellisuudessa tekisit joka sekunti töitä sen eteen, että et koe täyttä romahtamista. Siitä pienestä tytöstä, jonka kaikki murheet poistui vanhemman lupauksesta, on nyt tullut se vanhempi, joka luo turvaa toiselle ihmisille, mutta joutuu samalla taistelemaan huolien ja murheiden maailmassa. Se taakka on painanut ja tulee varmasti jatkossakin painamaan hartiat kasaan.

Kylmiä väreitä

Taapero sairaalassa
Siroja, kirkkaita kulmiasi, tukkaasi silkinvaaleaa.

Tiedättekö sen radiomainoksen, jossa puhutaan 80-senttisen arkun vääryydestä? Itkin sille useasti joskus lähimenneisyydessä. Pelkästään ajatuksen tasolla se aiheuttaa kylmiä väreitä selkäytimeen, josta ne leviävät joka soluun asti. Tällaisia asioita olen joutunut pohtimaan. Ja joku toinen kokemaan.

Olen melkeinpä varma siitä, että elämässä ei ikinä täysin tule sellaista hetkeä, että kaikki olisi hyvin. Olen suoranaisesti hukuttanut näitä ajatuksia töihin. Olen ollut poissa kotoa enemmän kuin koskaan ennen. Vältellyt ajattelemasta sitä minikokoista arkkua. Sitä kuvaa, jonka se toisi mieleeni, jos antaisin sille yhtään valtaa.

Yllätys voi olla joko hyvä tai huono

Taapero vaunuissa
Nenääsi pientä ja lystikästä – sinua ilman en elämästä mitään saattaisi aavistaa.

Hieman ennen juhannusta sainkin puhelun. Soiton, jota en tiennyt tulevan, jota en osannut odottaa. Se katkaisi rintaani puristaneen vyön. Riisui selkääni painaneen lastin. Mursi minua puristaneet kahleet. Kevensi taakkani höyhenen kevyeksi, jonka tuuli vei lopulta mukanaan. Kiitos.

Ei ole helppoa olla vanhempi. Ei nyt, eikä tulevaisuudessa. Ei ole enää ketään, joka poistaisi pelon, epätietoisuuden ja murheet yhdellä lauseella. Ei nimittäin enää ole sitä lapsen uskoa. En osannut aiemmin kuvitellakaan tätä puolta äitiydestä. Mutta onneksi on olemassa se toinenkin, se parempi puoli.

Invincible

Vain sinun luonasi rakkaani, pieni, löysin kirkkaan selkeän tieni, iloni yksinkertaisen.

Eli tosiaan, miten sitä sitten jaksaa tai pystyy olemaan vanhempi aina? Myös niissä vaikeissa tilanteissa? Se on kyllä todella vaikeaa. Ehkä elämä siirtyy eräänlaiseen kuplaan, joka yrittää suojella mieltä. Sellaiseen, jossa edessä on sumua eikä mieli toimi ihan moitteettomasti.

Lähipiiristä löytyy muutamia sellaisia ihmisiä, joiden kanssa tällaisista asioista voi keskustella tosissaan. Jotka lohduttavat ja tukevat - tsemppaavat. Heitä on hyvä olla jokaisella. Liikunta, työ, harrastukset. Kaikki ovat omiaan viemään ajatuksia toisaalle. Omasta kokemuksestani viisastuneena voin kuitenkin suositella, että asioita käsittelee. Käsittelee sekä mahdolliset pahat asiat että ne positiiviset. Käsittelee edes jollain tapaa, ettei muuttuisi stressaantuneeksi ja tunteettomaksi möykyksi lihaa ja luuta.

Mielen suojelukeinoihin lukeutuu myös unohtaminen. Tästä minulla on hyvä esimerkki synnytystilanteesta. Olin etukäteen päättänyt (siis ihan kuin mikään päätös pitäisi siellä enää paikkaansa), että taistelen ilman puudutteita tai kovempia kivunlievityskeinoja Deaf Kevin Invincible -kappaleen avulla. Olin käyttänyt sitä jo aiemmin päästäkseni oikeanlaiseen mielentilaan. Halusin muutenkin kuulla musiikkia, koska se on voimaannuttavaa.

Jälkikäteen harmittelin, että kyseistä kappaletta ei ikinä tullut kuunneltua - olisi ollut mielenkiintoista testata olisiko siitä ollut mitään apua. Mieheni katsoi minua silmät pyöreinä: Kuunneltiin! Kuunneltiinhan me paljonkin musiikkia! Etkö sinä muista? Eikä minulla vieläkään ole mitään muistoa asiasta. Ihan ei siis ole ihmistäkään luotu ilman sisäisiä puolustusmekanismeja.

Olen vain suojeleva syli. Kasva kauas äitisi yli.<3

SIVELEN ARMAITA KASVOJASI

Sivelen armaita kasvojasi,
poskesi pientä omenaa.
Siroja, kirkkaita kulmiasi
tukkaasi silkinruskeaa.
Nenääsi pientä ja lystikästä
– sinua ilman en elämästä
mitään saattaisi aavistaa.
Vain sinun luonasi rakkaani, pieni,
löysin kirkkaan selkeän tieni,
iloni yksinkertaisen.
Olen vain suojeleva syli.
Kasva kauas äitisi yli.
-Aale Tynni