Kun perhe hajoaa

Näin joulun alla minulla tuntuu olevan paljon ajatuksia asioista, jotka ei aina ole niin helppoja. En kuitenkaan halua kirjoitella aina samoista joulujutuista, jotka lukevat useaan kertaan jo muualla. Tänään ajattelin kirjoittaa siitä, miltä tuntuu kun lähipiirissä oleva perhe hajoaa.

Minusta on syksyn ajan tuntunut todella vaikealta iloita omasta onnestani - tulevista häistä ja perheenlisäyksestä, kun samalla rakkaille ihmisille käy niin, että tiet eroavat. Eiväthän erot ole ikinä helppoja mutta oli kyseessä sitten minkälainen ero tahansa, niin se varmasti jättää jälkensä. Jos tilanteeseen liittyy vielä lapsia, on tunteeni entistä surullisempia. Jälleen kerran yksi uusi asia tälle vuodelle, jonka olen joutunut kohtaamaan. Tarkemmin ajateltuna, tähän vuoteen onkin mahtunut hurjasti tapahtumia, niin iloisia kuin surullisiakin. En vain ole ennen joutunut näkemään avioeroa näin läheltä ja kyllä se vaikuttaa enemmän kuin osasin kuvitella. 

Sitä miettii jatkuvasti olisinko voinut auttaa? Estää tämän jotenkin? Tehnyt edes jotain enemmän? Järki puolestaan muistuttaa, että ei tällaisessa tilanteessa minun tekemisillä tai tekemättä jättämisillä ole merkitystä. Syvällä, syvällä rinnassani tiedän, että vain ne kaksi ihmistä, joiden välinen asia ero on, voivat vaikuttaa. Pahin tunne on juuri tämä, kun on avuton ja ei voi auttaa.

Olen siitä todella vanhanaikainen persoona, että ajattelen avioliiton olevan pyhä ja ainutkertainen elämässä. En siis todellakaan olisi menossa naimisiin, jos en olisi sataprosenttisen varma. Ja en sitä epäilekään, ettäkö parit eivät ajattelisi samalla tavalla. Silti tuhottoman moni avioliitto päätyy eroon. Se laittaa miettimään, että onko eroaminen nykypäivänä liian helppoa vai miksi avioliitot ovat niin hauraita? Minulle henkilökohtaisesti avioliitto merkitsee juuri sitä, että vaikeudet selvitetään yhdessä. Tietysti on olemassa poikkeustilanteita ja jotkut solmut ovat liian tiukkoja selvitäkseen. Ehdottomasti toisen terveyden ollessa uhattuna, avioero on varmasti oikea ratkaisu mutta puhun tässä kohtaa niin sanotuista terveistä avioliitoista. 

Tietysti olin todella yllättynyt ja järkyttynyt kuullessani tilanteesta. Koska se oli niin odottamatonta. En osaa edes miettiä miltä perheen pienemmistä tuntuu, koska itse olen aina saanut olla perheessä, jossa vanhemmat ovat pysyneet yhdessä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi nähnyt vastoinkäymisiä. Olen nähnyt lukuisia mutta myös ollut osallisena useampaankin. On sanomattakin selvää, että yhä edelleen minut valtaa suunnaton suru ja raastava henkinen kipu toisten puolesta.

Syksyn mittaan on tullut siis kyseenalaistettua kaikenlaista. Olen muun muassa kyseenalaistanut koko avioliiton, sen merkityksen ja tarpeellisuuden. Nyt pikku hiljaa omakin olotila alkaa normalisoitua, kun asiat ovat järjestyneet kuitenkin ihan hyvin toistaiseksi. Osittain olen pelännyt sitä, jos minulle kävisi samalla tavalla. Enää en sitä kuitenkaan mieti sillä tavalla ja kuten kaikissa asioissa, niin tässäkin, paras apu on ollut aika. Uuden tilanteen sisäistäminen ja hyväksyminen. Kyseessä ei edes ole ollut oma liitto mutta silti se on voinut herättää näin paljon tunteita. 

Järkytyksestä selvittyäni, pystyn taas iloitsemaan omasta rakkauden täyteisestä arjestani ja ehkä jopa arvostan sitä taas hieman enemmän - jos se vain millään on edes mahdollista.

 

kuvat: weheartit.com