Mä oon valmis

En olisi uskonut tämän päivän tulevan ihan näin pian. Eikä varmaan kukaan mukaan. Se on todella hieno tunne, kun ympärillä olevat ihmiset uskovat sinuun. Ovat ylpeitä ja antavat tunnustusta. Omasta työstä on aina mukava saada hyvää palautetta. Ja sitä tapahtuu mielestäni ihan liian vähän. En ole kuitenkaan ikinä kuulunut niiden ihmisten joukkoon, joille kerrotaan kuinka ylpeitä ollaan tai kuinka hienosti meni. Omaan tekemiseen tahto on löytynyt sisältä ilman toisten tukea. Viime aikoina tunnen tämän asian kuitenkin muuttuneen ja samalla olen päässyt todistamaan itselleni pointin.

Kerron hieman omasta matkastani. Matkasta tähän pisteeseen, joka on yksi käännekohta. Eräänlainen yhden kauden loppu ja toisen alku. Jos tämä motivoi, niin hyvä. Jos tämä inspiroi, niin hyvä. Jos saat tästä itsellesi jotain, niin hyvä!

Suunnilleen 1,5 vuotta sitten olin siinä pisteessä, että olin valmis luovuttamaan ensimmäistä kertaa elämässä. Olin melko pahasti jäljessä koulun kanssa ja olin päättänyt, etten menisi sinne enää takaisin kesän jälkeen. En ollut löytänyt sitä tarvittavaa kipinää koulujuttuja kohtaan. Ilman sitä kipinää arki oli pelkkää suorittamista - varsin jopa kärsimystä. 

Mä kyllä teen asiat viimeistä silausta myöten täydellisesti. Niin kauan, kunhan vain intohimoa asiaa kohtaan löytyy. Olen perfektionisti niissä asioissa, jotka koen tärkeiksi, merkityksellisiksi. Tästä saan usein myös huomautuksia, mutta niistä en välitä. Asiaa hiotaan kunnes se on minun mieleeni täydellinen. Tämä onkin hassua, että kaiken teen itseäni varten - en muita.

Joten se oli aikamoinen kynnys luovuttaa koulun kanssa 1,5 vuotta sitten. Loppujen lopuksi kynnys kasvoikin liian suureksi, enkä antanut itselleni mahdollisuutta luovuttamiseen. En vain pystynyt siihen, kun jokainen kehoni mikroskooppisen pieni solu huusi sitä vastaan. Jokin todella syvään iskostunut ajatus muistutti myös siitä, että koulua oltiin tultu jo todella pitkä matka, miksi luovuttaa nyt?

Valmis markkinoinnin tradenomi!

Aloin siis pohtia. Tunteja. Päivittäin. Laitoin todella aivot töihin ja päästin järjestelmällisyyden valloilleen. Otin sen yhdenlaisena haasteena. Testinä, jonka päätteeksi oli vain yksi vaihtoehto. Se oli tietenkin valmistuminen ajoissa. Surkeilla matikkataidoillani sain pohdinnan päätteeksi kuitenkin vastauksen, joka miellytti. Tehtävä olisi vaikea mutta mahdollinen.

Joten syksy koitti ja aloin hommiin. Päätin sanoa kaikkeen kyllä. Ottaa kaiken, mitä minulle tarjottaisiin ja siihen päälle etsiä aktiivisesti myös itse. Tein hulluja viikkoja kovilla tunneilla - viikonloppuja myöten. Välillä iski epätoivo mutta sitten taas järjesteltiin, pohdittiin ja laskelmoitiin. Varmistettiin, etten ollut tehnyt virhettä laskelmissa. Jep, kyllä se onnistuu, muistutin itselleni. 

Joten nyt minulla on paperit kädessä ja tutkinto valmiina. Silti, kun katsoo mennyttä vuotta mietin välillä itsekin, että aikamoiseen suoritukseen sitä on pystynyt. Välillä on ollut kaksi työtä, kaksi koulua, kolme työtä ja kaikkia näitä sekaisin ja päällekkäin. Tämän lisäksi vielä pieni ihminen värittämässä arkea. Tämä blogi ja kuntosali. Aikamoinen lista.

Mua ei ikinä koskaan kannata haastaa, koska mä jatkan tekemistä niin pitkälle kuin se on minusta kiinni. Toisaalta se on hieno ominaisuus, toisaalta vain itsepäisyyttä. Jos jotain on osunut oikeaan, niin se on horoskooppimerkkini härkä, joka juurikin itsepäisyydestään tunnetaan. Kilpailuhenkeä löytyy kyllä, kunhan vain oikeaan kohtaan sohaisee.

En ihan aina myönnä kehon signaaleja itselleni. Tiedän kyllä mutta en myönnä. Tämä onkin ihmeellinen juttu, sillä olen aina, siis oikeesti aina, ollut se joka istuu kuvitteelliset terapeutin lasit päässä ja kuuntelee. Auttaa. Lohduttaa. Eikä siinä mitään, mä tykkään siitä. Se sopii mulle ja jotenkin aina ajaudun siihen samaiseen rooliin. Mä vain mietin yksi päivä, että miksi kukaan ei ikinä kysy, miten mä voin? Voisin itse kysyä itseltäni, mutta vastaisinko rehellisesti? Osaanko vain piilottaa kaiken rankkuuden liian hyvin, ettei se näy ulospäin? Taitopa se on sekin.

Ja jotenkin mä loppujen lopuksi vaan oon tämmönen yksin puurtaja. Joka on aina tehnyt työt vähän liiankin tunnollisesti. Joka on aina lähtenyt vähän liiankin rohkeasti tavoittelemaan omia unelmiaan. Ja sitä kautta niistä on tullut todellisuutta. Mutta surullista on se kohta, että kaiken sen olen tehnyt aika yksin. Ehkä fitnessurheilu on sen takia päätynyt omaksi lajikseni? Kuitenkin, sillä on todella suuri merkitys minulle itselleni, että pääsin tavoitteeseen. Kerrankin minusta tuntuu, että voin olla ylpeä itsestäni - ja niistä hullun rankoista viikoista.

Ei tähän tekstiin oikeen mitenkään saa sitä kirjoitettua, kuinka paljon tässä on joutunut tekemään ja kuinka paljon on ollut kaikkea. Ehkä halusin vain muistuttaa, että silloin kun tekee mieli luovuttaa, niin suosittelen harkitsemaan - josko sittenkin jatkaisit? Satojen metrien takamatka on mahdollista saada kurottua, jos vain mielenkiinto riittää.

Nyt mä lupaan, että lepään. Ei oo niin justiinsa. Vähän keholle ja mielelle kummallekin stressitöntä aikaa ja sen jälkeen täysillä seuraavaan projektiin, mutta hieman fiksummin. Vielä viimeiseksi täytyy sanoa, että paras asia matkassani oli tai on oma kasvuni. Matkan varrella hommia paiskiessa, löysin sen oman jutun, sen oman intohimoni tätä tutkintoa ja sen tiettyjä osa-alueita kohtaan. Oli siis suuri onni, etten keskeyttänyt, sillä silloin en olisi tajunnut asioiden hienoutta. Markkinointi kun on niin monialainen, että sieltä löytyi vihdoin itsellenikin se oma juttu, jota rakastan tehdä.

Thank you.