Maailma, johon jätän lapseni

Heräsin keskusteluun ilmastonmuutoksesta vähän liian myöhään. Luin kuitenkin yhden blogikirjoituksen (virallisen raportin lisäksi) aiheesta, joka aiheutti kirjoittajalle aika paljon negatiivisia kommentteja. Se sai pohtimaan asiaan tarkemmin äidin näkökulmasta.

Onhan ilmastonmuutos ollut jo pitkään ihmisten tiedossa. En ole ikinä ollut käyttäytymiselläni mistään ekologisemmasta päästä, mutta en myöskään sieltä kauheimmasta. Jos rehellisiä ollaan, niin en ole pitkään aikaan miettinyt koko asiaa, vaikka se on ollut varmaan jossain alitajunnan syövereissä.

Alakoulussa ollessani muistan, kuinka ahdistuin opettajan kertomista faktoista otsonikatoon liittyen. Samalla tavalla tuntui todella pelottavalta, kun kerrottiin ohenemisen olevan joillakin alueilla jo niin pahaa, että voidaan puhua reiästä ilmakehässä. Aiheen käsittelyn jälkeen tuntemukset kuitenkin laimenivat ja tunteet lipuivat kauas pois.

Totuushan on se, että ihminen on maailman itsekkäin olento. Niin se vain. Hyvin usein omat tarpeet ja halut asetetaan kaiken muun edelle. Se ei ole täysin meidän vikamme, sillä se on meihin rakennettu piirre, joka jollain tasolla löytyy jokaisesta. Yksi perusominaisuuksistamme on itsekkyys. Sitä ei voi pyyhkiä pois.

Ei mikään paras piirre, jos miettii sitä, että olemme ainut laji, joka pystyy tekemään asioita perustarpeidemme lisäksi. Pystymme päättämään, haluamaan ja tahtomaan. Emme ole täysin vaistojemme varassa. Ymmärrän, miksi on helppo tuntea oikeutusta siitä, että saamme tehdä mitä haluamme. Ei ole ketään, joka päättäisi meidän puolesta.

Ja niin me todellakin teemme. Ajattelemme rahaa, haluamme kunniaa ja pystymme tekemään päätöksiä jopa toisten puolesta. Meillä on kaikki valta ja kukin käyttää sitä miten parhaaksi näkee.

Totta kai herää kysymyksiä siitä, että miksi näin on? Miksi meihin on luotu niin voimakas peruslähtökohta, jota on vaikea olla kuuntelematta? Luotiinko meidät oikeasti tänne riistämään kylmästi kaikki, suojelemaan kaunista luontoamme vai jotain siltä väliltä? Siihen tuskin koskaan saamme vastausta. Kerronpa kuitenkin sen, että jo kauan aikaa sitten ennustetut kauhuskenaariot näyttäisivät käyvän toteen. Ihmisiin on helppo pettyä.

Näissäkin keskusteluissa, joita kovasti käydään, näkyy hyvin tuo samainen piirre: itsekkyys. Syyllistämme toisiamme, nostamme itseä jalustalle. Meillä olisi vaihtoehto tällekin käyttäytymiselle.

Syksyinen luonto on kauneimmillaan, toivottavasti sen kauneutta saa ihastella jatkossakin.

Ilmastonmuutos on vähän kuin tupakan polttaminen. Kaikki tietävät tai tiedostavat käytöksestään johtuvat seuraukset mutta eivät piittaa tai piittaavat hyvin vähän. Ihmismieli kun on niin jännä, että se alkaa tehdä kepposia. Ihminen on itsensä taitavin manipuloija, mikä tekee valehtelun (itselleen) niin helpoksi. Sitä on hyvä käyttää argumenttina milloin missäkin asiassa. Ei ihmiset oikeasti tajua tekojensa seurauksia ennen kuin sieltä taivaalta sataa niitä tulipalloja. Ei kukaan pelkää terveydensä puolesta ennen kuin sairastuu. Ei ole tarpeeksi konkretiaa, vaikka se lukisi mustaa valkoisella edessäsi. Ei. Ei vaan riitä.

Kyllähän tämä keskustelu aiheutti itsessäänkin pienen piston ja ajatellen omaa lastani, haluan hänen kasvavan turvalliseen maailmaan, jossa on helppo tehdä oikein. Kuulostaa mahdottomalta ajatukselta. Uskon kuitenkin, että dominoefekti toimii tässäkin. Yksilön teko on tosiaan todella pieni. Mietin vain, että entäs jos niitä pieniä tekoja kerää yhteen 10 000, 100 000 tai 1 000 000?

Maapallon kohtalo alkoi toden teolla siis huolettaa. Uskon siis vahvasti pienien tekojen yhteisvoimaan. Tiedän kuitenkin myös sen, että kaikkea ei voi muuttaa heti. Elämäntapamuutos ei ole lyhyt prosessi tässäkään asiassa. Olen kuitenkin puhunut tästä asiasta kotona ja haluan välittää tietoisuutta eteenpäin lapselleni heti, kun hän kykenee ymmärtämään. Luulen, että omassa lapsuudessa näistä asioista ei sitten kuitenkaan puhuttu tarpeeksi.

Kokemus on tärkeämpää kuin tieto. Joten jokainen tarvitsee ponnahduslaudaksi suhteen, jonka avulla kokea, saada kokemuksen. Tieto ei riitä. Tuhansia kuolleita kaloja vedessä tai metsien pystyyn kuoleminen. Pakkaseton tai lumeton talvi. Ihan mitä tahansa. Yleensä ihmiset heräävät vasta silloin, kun on liian myöhäistä!

Joten, mitä voisin opettaa lapselleni? Miten voisin opettaa hänelle, että nämä asiat ovat todella tärkeitä - olla itse roolimallina, kun sama itsekkyys on kuitenkin olemassa koko ajan ja kaikkialla?

En halua, että lapseni kasvaa maailmaan, jossa ei ole mahdollista nähdä luonnon kauneutta. Maailmaan, jossa näkyy ihmisen käden jälki, mutta vain siinä muodossa, miten se on tuhonnut - ei luonut. 

Ehkä tämä on todella se hetki, kun pienet teot merkitsevät ja opettavat arjen keskellä. <3