Magneettikuvausta ja tulipaloja - surkeiden sattumusten viikko

Pakko vain ihan huokaista. Takana on aikamoinen tunteiden viikko moneltakin osin. Oikea #storytime tulossa.

Paloautoja ja ambulansseja

..No vähän saa liioitella, sillä kumpaakin mallia kurvasi vain yhdet kappaleet pihaamme keskiviikkona x-aikaan illasta. En todellakaan ollut kuvitellut, että joutuisin soittamaan hätäkeskukseen ensimmäistä kertaa elämässäni. Ilta oli sujunut muutenkin erään toisen asian painaessa päätä - joten miten tilanteeseen jouduttiin?

17.5. oli jo aikaa sitten merkitty kalenteriin muistuttamaan siitä, että silloin olisi Juliuksen magneettikuvaus. Ihan kiva, että saatiin aika melko nopeasti mutta että sen piti kaikista mahdollisista ajoista sijoittua siihen, missä miehen täytyi lähteä työmatkalle.

Aika pidettiin, koska en olisi jaksanut kärvistellä yhtään pidempään asian kanssa. Koen todella suurta stressiä, jos joudun epämieluisiin tilanteisiin - sitä haluaa kohdata ne mahdollisimman nopeasti ja sitten lakaista johonkin pois näkyvistä.

Olin pyytänyt lisäkäsiä Juliuksen mummolta, koska tiesin että paljon tärkeitä asioita täytyy hoitaa ja sairaalassa oleminen pienen lapsen kanssa on vaikeaa - hän ei ymmärrä mistä on kyse. Jälkikäteen voin todeta, että oli todella suuri onni etten jäänyt yksin. Siitä ei varmasti olisi tullut mitään!

vauva
Rakas nalle.

Odoteltiin siis mummon saapumista, koska ajomatka oli hänellä aika pitkä, olin jo saanut ruuan uuniin ja päätin vielä imuroida. Matkani vei sen vuoksi keittiöstä olohuoneeseen - ne ovat meillä erikseen, olohuoneesta ei nää keittiöön ja toisinpäin. Myöhemmin ajateltuna, olisi kyllä kannattanut kerrankin levätä imuroinnin sijaan. Se oli nimittäin todella paha virhe.

Julius ei oikein tykkää imurista, se ei ole mikään uusi tieto mutta siinä metsästäessäni pölyä ja muuta materiaa kiinnitin huomiota hänen outoon käytökseen. Tuli omituinen olo. Teki mieli katsoa ympäri ja käännähtää keittiöön päin. 

Samalla hetkellä käännähdin ja näin eteisen lattiassa oranssia valoa. Luulin sen tulevan ikkunasta mutta jokin pakotti kävelemään keittiöön asti. 

Seison keittiön oviaukossa, enkä osaa edes kuvitella miltä kasvoni näyttävät mutta läpi tunkee todella painava aalto järkytystä ja paniikkia. Ihan kun ei olisi enää ollut omassa kehossa - kaikki järkevät ajatukset, vaistot ja toiminnot katoaa. Yksi ajatus on vallannut kehon: Tulipalo! Liesi tulessa! Apua, apua, apua. Pyörin ympyrää ja juoksen huoneesta toiseen etsien puhelinta - ei löydy!

Paniikki on tarttunut poikaan ja hän huutaa suoraa huutoa minun jaloksissa. Puhelin löytyy ja näppäilen tutun 112:sen. En edes muista mitä kiljun siihen. Kaikki ominaispiirteeni tyyneydestä ja vakaasta käytöksestä ovat jossain ihan muualla. Teen kuten käsketään. Avaan ikkunoita ja ovia läpivedon saamiseksi ja nään ilmassa mustan pilven sekä haistan henkeen menevän palaneen käryn. Alkaa yskittää ja särkeä päätä. Menen ulos odottamaan, kuten ohjeistetaan. 

Tuntuu kuin palokunnalla kestäisi ikuisuus!

Äiti saapuu ennen auttajia. Hän luulee, että olemme vastassa, joten päivitän tilanteen. Julius itkee edelleen ja on ihmeissään. Vihdoin ne autot saapuu ja päästään tilanteessa eteenpäin. Palomiehet tarkastavat omat vastuualueidensa mukaiset jutut ja ambulanssi omansa. Leposyke 126. Ollaan kuitenkin kunnossa.

Magneettikuvaus

Vaunulenkki auttoi ja pikkuinen nukahti lähes heti.

Pahin järkytys on laantunut ja katse käännetty kohti kuvauspäivää. Noin pienen kanssa se on haasteellista - ei saa syödä eikä juoda. Hän herää 02. Lähdetään vaunuilemaan kello 4, koska en keksi enää muuta keinoa saada häntä rauhoittumaan. Kello menee tuskaisen hitaasti. Sairaalalla oli määrä olla vasta seitsemältä, joten rukoilen hänen nukahtavan.

On ihan kauheaa, kun toinen ei ymmärrä miksi äiti käyttäytyy oudosti. Onneksi hän nukahtaa vaunuihin ja itkut ja kiukut katoaa täysin. Tässä vaiheessa hirvittää enää tulevat työt - miten sitä jaksaa?

Loppujen lopuksi kuvauspäivä kesti reippaasti yli sen, mitä olin kuvitellut mutta onneksi sain työskenneltyä sairaalalla ja äiti oli auttamassa kaiken kanssa. Kokonaisuudessaan olimme siellä 7-14 ja pieni poika oli tosi reipas ja rohkea mutta en silti ikinä haluaisi joutua tilanteeseen uudestaan. On vain niin väärin katsoa pientä ihmistä nälässä, väsyneenä, kanyyli kädessä ja nukutettuna..Osasto oli myös sama, jossa Julius oli synnyttyään, joten ikäviä muistoja palasi mieleen kaikesta siitä.

Toimenpide

Tällainen ihana lelu löytyi osastolta!

Itse kuvaus kesti jopa tunnin, kun olen aina luullut että sen hoitaisi 10 minuutissa. Onneksi oltiin toisia, jotka pääsi sinne, niin ei tarvinnut kovin kauaa odottaa. Minusta oli tosi ihmeellistä, että heräämöön ei päässyt laisinkaan ja tuntui pahalta kun ei päässyt sängyn vierelle tukemaan. Julius heräsi onneksi todella nopeasti ja pääsi osastolle takaisin, vihdoin ja viimein syömään ja juomaan. Mitään ongelmia palautumisen kanssa ei ollut. <3 Riskinä olisi voinut olla oksentaminen tai jokin vastaava!

Siis kerrankin hyvästä syystä voin todeta, että onneksi on viikonloppu ja tämä viikko melkein ohi!

<3