Miltä tuntui matkustaa ilman vauvaa?

En sitä missään erikseen kertonut mutta emme ottaneet vauvaamme mukaan reilun viikon mittaiselle matkallemme Kaliforniaan. Kerron miltä tuntui matkustaa ilman häntä ja mitä ajatuksia se herätti minussa, miehessäni tai lähipiirissä.

valkoinen pupu pehmolelu

Saimme matkan tosiaan tietoomme noin kahta viikkoa ennen sitä. Mies sai työkomennuksen San Franciscoon ja hän ehdotti että tekisimme siitä samalla häämatkamme, jonka olimme siirtäneet syksyyn mutta nyt olisi ollut aika ainutlaatuinen mahdollisuus tarttua reissuun Amerikan mantereelle. Koko matkasta oli alusta asti ristiriitaiset fiilikset. Välillä hymyilytti. Välillä ahdisti aivan hirveästi.

Koko aika siitä hetkestä, kun saimme tiedon tästä, siihen hetkeen kun oli tarkoitus lähteä, oli yhtä kaaosta ja asioiden hoitamista. Piti aloittaa tietysti siitä, että saisimmeko pojallemme ylipäätään hoitopaikkaa tuolle ajalle. Jotenkin melkein kuin kohtalo olisi kannattanut matkaideaa, sillä juhannuksen takia miehen vanhemmat olivat kotosalla ja sen jälkeen äitini vapautui viiden päivän vapaille. Hän tekee pääasiassa pelkkää yötyötä, joten siksi tällaisia pidempiä vapaita sattuu aina olemaan. Ja nyt ne sattuivat juuri siihen, mihin me tarvitsimme hoitopaikkaa. Asia ei ollut kuitenkaan millään muotoa yksinkertainen, sillä molempien vanhemmat asuvat kaukana, koirallekin piti keksiä jokin paikka ja lisäksi heidän tulisi vaihtaa hoitajaa kesken kaiken. Äh. Miten tilannetta edes pystyy järkevästi selittämään? Tiedänkö itsekään mistään mitään?

Lisäksi täytyi ottaa huomioon salitreenit ja ruokailut. Kerettiin miettiä myös vauvan ottamista mukaan, mutta pitkät lennot (vaihtojen takia) tuntuivat vain liian rasittavilta sekä vauvalle että meille. Muutenhan, vauvaa voi kyllä helposti viedä mukana, koska hän on sen luontoinen tapaus. Alkoi kuitenkin tuntua todella itsekkäältä jättää vauva hoitoon ja lähteä itse pois. Mielessä kävi myös lentokoneen tippuminen ja lapsemme jääminen orvoksi, muutaman mainitakseni. Tuntui luonteeni vastaiselle etten pystynyt hallitsemaan tilannetta tai siihen liittyviä yksityiskohtia. Jään kotiin.

Miehen kasvoista kuitenkin paistoi innostus ja huomasin, että hän oikeasti toivoi minun lähtevän mukaan. Eikä kyse ollut siitä, ettenkö olisi luottanut vanhempiemme hoitotaitoihin, kyse oli enemmän omasta kuin lapseni hyvinvoinnista. Tiesin nimittäin, että hän pärjää mainiosti myös isovanhempien kanssa. Minä en vain tiennyt pärjäisinkö itse ilman vauvaa. Ja kyllähän sekin on omalla tavallaan itsekästä.

Kyllähän minä sen osasin aavistaa, että molempien isovanhemmat olisivat innoissaan ottamassa pojan hoitoon ja niin asia olikin. Varsinkin, kun asutaan hieman kauempana ja nähdään harvemmin. Jokin koko kuviossa silti painoi mieltäni. Huomaan muuttuneeni tällaisissa asioissa. Ennen olisin lähtenyt korvasta korvaan ylettävän hymyn kanssa, nyt en niinkään. Voi miten paljon oma vauva sitten voikin muuttaa ajattelumaailmaa. Sitä haluaa vain hoitaa, suojella ja rakastaa. Ja se rakkaus on niin erilaista muihin rakkaussuhteisiin verrattuna.

poikavauva

Saatiin yksi kerrallaan asiat järjestykseen ja sitä kautta jotenkin vain päätettiin, että kyllä me nyt lähdetään. Erossa olo, varsinkin täysin eri mantereella, oli hyvin kasvattava kokemus. Heti, kun hyvästelin vauvamme ja lähdettiin matkaamaan lentokentälle, päässä jyskytti vain yksi sana: virhe.

Koko matkan ajan tuntuikin, että jotain puuttuu. Ei pystynyt täysin iloitsemaan, vaikka meillä hauskaa olikin. Illalla sänkyyn mentäessä katseltiin kuvia ja videoita ja juteltiin tilanteesta. Mies tietysti kesti eroa helpommin, tai siltä se ainakin tuntui ettei tilanne vaikuttanut häneen yhtä paljon kuin itseeni. 

Luin itseasiassa eilen neuvolasta saamaani opasta, jossa sanottiin ettei vauvan päiväunien aikana tarvitse siivota, pyykätä tai laittaa astioita. Ei tarvitse tehdä mitään, sillä äitinä oleminen on rankkaa työtä ja lepo on enemmän kuin sallittua. Aloin miettiä omaa käytöstäni, sillä enhän ole levännyt laisinkaan. Miksi siis ajattelen olevani kauhean itsekäs, jos laittaisin kerrankin itseni etusijalle? Teen "äitiyslomalla" kodin askareiden ja vauvan hoidon lisäksi opparia sekä 17 opintopisteen edestä kursseja. Treenaan tavoitteellisesti ja yritän hoitaa kaiken järjestelmällisesti. Vaadin itseltäni todella paljon. Aloin tuon opuksen luettuani miettiä, että minkälaista muiden pienten vauvojen äitien arki mahtaa olla? Teenkö ihan liikaa? Olisiko välillä ihan okei sanoa, että nyt en jaksa?

Kerkesin ikävissäni ja stressaantunena pauhata, että en enää ikinä jätä vauvaa mihinkään. Tiesin kuitenkin jo sanoessani sen ääneen, että liioittelen. Varmasti tulee tilanteita, että joudumme olemaan erossa. Matka ilman vauvaa oli hyvää harjoittelua, vaikka se tuntuikin melko kauhealta, totta puhuakseni. Olen kuitenkin ylpeä meistä, että teimme sen ja uskalsimme lähteä. Tiedän miltä itsestäni tuntui. Harmittaa ainoastaan, etten koskaan saa tietää miltä vauvastamme tuntui. Ikävöikö se meitä? Huomasiko jonkin muuttuneen? On väitetty että hän tajuaa koko homman täysin erilailla.

En halua pojastamme kasvavan liian takertuvaa tai pelokasta nuorta ihmistä. Haluaisin, että hänet on helppo jättää hoitoon ilman kiukkupurkauksia ja että hänestä kasvaisi avoin ja rohkea pieni ihminen. Kaikki oli sujunut joka tapauksessa hienosti. Enhän sitä epäilytkään, sillä olen jo moneen kertaan saanut huomata kuinka vahva vauva meillä on. Nyt on vain ihana olla kotona ja nauttia jopa hänen itkustaan. Arkea osaa arvostaa matkan jälkeen enemmän, saammehan olla yhdessä, ympärillä olevien asioiden ollessa ihan ok. :)