Mistä harrastuksesta luovuin ja miksi?

Mun ensimmäinen harrastus ei todellakaan ole ollut fitnessurheilu, vaan oon kerennyt harrastalemaan muun muassa jalkapalloa, tanssia, ratsastusta ja pituushyppyä. Osaa jopa useampaan kertaan. Mikään näistä ei oo kuitenkaan ollut yhtä merkittävä kuin juokseminen. Kuulostaa todella tylsältä. Juoksu. Ai oikeesti? Kyllä vain. Se on ollut mulle kaikista rakkain tekeminen tähän mennessä ja siltikin, en harrasta sitä enää. En ole harrastanut pitkään aikaan. Miksi luovuin siitä? Vastaukseen sisältyy useampi kuin yksi syy.

Selailin yksi päivä kaikkia vanhoja kuvia, joita on kertynyt ihan kivasti. Suurin osa kännykkäkuvia mutta se olikin sellaista aikaa. Törmäsin kuviin niiltä ajoilta, jolloin juoksin paljon. Ja aloin tietyti miettiä silloista elämää ja kaikkea sitä mitä juokseminen piti sisällään. Vanhoissa kuvissa on se hassu juttu, että niitä katsoessa tulee mieleen kaikki muistot, hyvät ja huonot, ja ne hetket elää uudestaan. Vaikka ei tahtoisikaan. Noilta ajoilta minulla onkin todella paljon muistoja mutta valitettavasti suuri osa on niitä huonompia.

 silloinen juoksijan vartalo.

Katson kuvia ulkoisen muutoksen lisäksi henkisen puolen kautta. Minä yksin tiedän, mitä olen kussakin kuvassa miettinyt. Minkälainen olen ollut ja mitä kaikkea elämässä on ollut meneillään. Ulkopuoliset näkevät taas pelkän olemuksen, joka jättää melko kylmäksi. Ei kerro oikeastaan mitään, eikä avaa sen enempää juoksemisen aiheuttamaa tunnetta tai niitä tunteita, joita kävin läpi sen hetkisessä elämäntilanteessa.

Juokseminen oli minun keino purkaa kaikki mahdolliset asiat. Kuten sanoin, huonoa oli paljon, mutta se antoi paljon energiaa juoksemiseen. Maailman upein fiilis tuli hyvästä musiikista, juoksulenkkareista ja siitä kuinka jalat vaan liikkui eteenpäin, ilman sen ihmeempää vaivannäköä. Sain juoksulenkeistä flow-tilan, jota en muuten ole saanut yhtä vahvasti enää mistään muusta asiasta sen jälkeen. Se tunne, kun matkaa on takana jo yli kymmenen kilometriä mutta mitä pidemmälle painat, niin sen kevyemmältä askel tuntuu ja kaikki ympärillä oleva katoaa. Maailman hienoin tunne. 

tuo takki ei varmasti mahtuisi enää selän kohdalta päälle.. ja no ei tällä hetkellä kyllä masunkaan :D

Niinkin tylsässä harrastuksessa kuin juoksemisessa, on itseasiassa paljon enemmän taikaa kuin voisi kuvitella. Juoksin useita lenkkejä viikossa. Aina mahdollisimman pitkiä. En välittänyt säästä, pienestä kivusta tai muustakaan joka olisi voinut vaikuttaa. Enkä tehnyt sitä mikään tavoite mielessäni, tein sen itselleni. Jokainen noustu ylämäki, jokainen hengenveto ja jokainen kerta kun koko kroppa anelee lopettamaan mutta jatkat vaan, oli mulle voitto. Itsensä voittaminen, josta en kertonut kellekään. Se oli minun onnistumiseni ja sain tehdä sen aina vaan uudestaan, aina vaan kovemmin haastaen itseni kerta toisensa jälkeen. Se oli asia, joka nosti riemullisen hymyn kasvoilleni yhä uudestaan ja sai kasvoni loistamaan - kun mikään muu ei yltänyt samaan. Vitsit, että olin salaa ylpeä. 

Välillä kävin juoksemassa myös juoksumatolla kuntosalilla. Ei se tietenkään ollut yhtä antoisaa mutta paljon turvallisempaa kuin esimerkiksi talvella liukkailla teillä juokseminen. Loppujen lopuksi siitä 10 kilometristä tuli kuitenkin sama mahtava fiilis, vaikka kanssa treenaajat katsoivatkin hieman pahasti salilla olleen yhden ainoan juoksumaton takia. :D 

Pian lenkit venyivätkin pidemmiksi, eikä 10 kilometriä tahtonut millään riittää. Halusin enemmän. Enemmän haastetta. Tiesin, etten ikinä luovuttaisi kesken juoksun, joten matka vain venyi. Jälkikäteen ajateltuna se oli yllättävän helppoa, vaikka välillä keuhkot oli tulessa ja jalkapohjat turtana. Kertaakaan en kuitenkaan siirtynyt kävelyn puolelle ellei se ollut tarkoituksena. Vasta, kun olin antanut luvan, sai juoksu loppua.

Keho pystyy kyllä hurjiin suorituksiin. Jotenkin ihmeellä sain aina tsempattua myös mielen mukaan, joka onkin kaikessa harjoittelussa se vaikein osuus. Kerran, halusin juosta puolimaratonin. Ihan vain omaksi huvikseni. Oli hirmuinen hellepäivä ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Juoksureittini oli suurimmaksi osaksi asfalttitietä. Kotiin päästessä riisuin kengät eteiseen ja kaikki oli veren peitossa sukkia myöten. Kova juoksualusta ja hiestä märät lenkkarit olivat tietysti pehmittäneet jalkojen ihon ja vienyt mukana kaiken nahan. Jalat oli aika karmean näköiset ja tuntuiset mutta tämä ei ollut matkan varrella haitannut yhtään. Olin vain päättänyt etten luovuta. Ja silloinhan en voinut luovuttaa!

Yllä olevan kuvan ottamishetkellä olin juuri tehnyt päätöksen lähteä kisavalmennukselle bikini fitness kisoja varten. Juoksu ei enää ollut kuulunut elämääni pitkää aikaan ja kuntosali oli vienyt aitiopaikan elämästäni. Tähän päivään mennessäkään, harjoittelu salilla ei ole kuitenkaan tuonut minulle flow:n kaltaista tilaa, toisin kuin juoksu. Joten miksi hylkäsin rakkaan harrastukseni?

En osannut pitää huolta kehostani. Ruoskin itseäni liikaa. Jalkani ylirasittuivat, koska en osannut syödä oikein, enkä huoltaa jalkaraukkojani. Kävelystä tuli täyttä tuskaa ja pelkkä säären hipaisu sai kyyneleet silmiin. Lihaskalvot puristuivat todella tiukille. Ihme ettei ne kadonneet kokonaan.. :D Oma kroppa alkoi siis hajota käsiin oman tietämättömyyteni vuoksi. Lihas paloi, rasva jäi ja ravinto oli ihan vääränlaista. Koviin suorituksiin olisi tarvinnut runsaasti laadukasta hiilaria, jotta olisin jaksanut. Oman haasteensa antoi myös jatkuvat kolmen tunnin unet ja kahdentoista tunnin työpäivät. Lisäksi minulla ei enää ollut sitä raivoa, surua tai tunnemyrskyä sisällä, jota aiemmin olin käyttänyt kaiken pohjana. Ja niin juoksulenkit loppuivat.

Tänään, minulla on jo äärimmäisen kova polte päästä urheilemaan. Olen tehnyt sitä aina jossakin muodossa ja ikävä kuntosalille tai edes juoksemaan on todella kova. Antaisinpa melkein mitä tahansa, jos nyt voisin juosta edes kilometrin matkan. Tiedän kuitenkin, että nyt on vain maltettava vielä hetken aikaa, sillä yksi kova ja tuntematon suoritus on edessä päin, eikä siitä palautuminen käy hetkessä.

Tänään ja jo pidemmän aikaa, urheilu tuottaa iloa ja mielihyvää. Niin tärkeä harrastus kuin juoksu olikin, on hyvä että en enää rääkkää itseäni, vaikka flow onkin kadonnut. Ja onhan tuo juoksijan kroppa ollut aivan eri näköinen kuin nyt kuntosalin tultua elämään. Molempiin olen omalla tavallaan tyytyväinen. Sen tiedän, että urheilua en jätä ikinä, on se sitten minkälaista tahansa :)