Miten ja miksi entisestä bilehileestä kotihiireksi?

Tästä tulee varmaan aika pitkä teksti, koska annan ajatuksen nyt vapaasti virrata mutta haluan jakaa omia kokemuksia siitä miten nuorelle tytölle jotkin asiat olivat vain liikaa kestettäväksi. Tässä on osa minun tarinaa kohti kunnioitettavaa aikuista.

Oon aina ollut melko itsenäinen ja pärjännyt elämässä oman määrätietoisuuden ja kunnianhimon avulla. Sen takia halusinkin muuttaa omaan kotiin jo 17-vuotiaana. Se tuntui sopivalta ajankohdalta silloin ja koska töitä tein samalla kun opiskelin. Määrätietoisuuden lisäksi oon aina viihtynyt enemmän poikien kuin tyttöjen seurassa. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki parhaat ystäväni ovat olleet miespuolisia henkilöitä. Naiset on aina olleet mun elämässä hirveitä pettymyksiä: kateellisia, kieroja, paskanpuhujia yms. Ja osittain koen asian vieläkin niin. Kuitenkin, se että on läheiset kaverisuhteet miehiin ei välttämättä sovi yhteen parisuhteen kanssa, varsinkaan sen toisen osapuolen näkökulmasta. Jos kuitenkin mennään näistä lähtökohdista pikakelauksella vuoteen 2013, jolloin mun pitkäaikainen suhteeni katkesi ja kihlaus purkautui. Tuolloin en ehkä vain ollut valmis luopumaan omasta vapaudesta vaikka toisaalta taas kaipasin sitä omaa ihmistä. Eroon kuitenkin vaikuttivat monet monet pienet ja suuret asiat, joihin ei tässä yhteydessä pureuduta sen enempää. Miltäs mun elämä näytti sitten tuolloin 2013-2014?

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kaikille näille kuvilla yhteistä on ainoastaan se, että mä joko olen, tai aion olla humalassa. Tuossa 2013 vuoden aikana mä kerkesin olla taas hetken aikaa onnellinen, mutta sekin meni piloille (osittain omasta syystä) ja sen jälkeen oli selvää, että sydän murtuneena ja täysin vailla päämäärää mä vaan halusin unohtaa kaiken. Mulla oli ympärillä paljon ihania ihmisiä tukemassa, mutta mä vaan ajoin ne pois tai ainakin haastoin riitaa, koska olin vaan sulkeutunu niin syvälle itseeni, etten edes välillä tienny kuka mä oon enää. Siinä vaiheessa, kun kaikki unelmat katoaa ja ei oo minkäänlaisia haaveita enää niin elämä totisesti tuntuu todella tyhjältä mustalta aukolta. Mä ajattelin koko ajan, että niin kauan kun pystyn suoriutumaan omista velvoitteista (työ, laskut, jne) oon ihan kunnossa ja ei hätää, vaikka joskus heiluttiin baareissa jopa 3 iltaa putkeen ja tätä jatkui kai jopa vuoden verran. Kävin niin syvällä kuin ihminen voi mahdollisesti käydä ja totisesti iskeydyin siihen kivipohjaan aika korkealta ja kovaa. Ja siellä mä makasinkin tovin, kykenemättä liikkumaan, koska sattui niin paljon. Välillä tuntui, että sydäntä ois kirjaimellisesti raastettu rinnasta ulos. Tuntui, että olin löytänyt keinon paeta asioita alkoholin avulla ja se taiskin olla se asia, johon tukeuduin, jotta pysyin jotenkii järjissäni. Ei vaan ollut muuta mihin tarrautua..

Kaikista pahinta oli kuitenkin se, että mikään ei oikeastaan tuntunut miltään. Ei suru, ilo, nauru.. Ei mikään. Vain ajoittain tuo älytön tuska, joka vei mennessään kumoon. Tuntui niin yksinäiseltä, vaikken ollut yksin. Jotenkin olin onnistunu vetämään sen normaalin maskin päälle - olin yhä edelleen minä, eleineen, ilmeineen - mutta käytökseni oli suorastaan robottimaista. Hassua kuinka myöhemmin ystäväni ovat sanoneet, että he kyllä huomasivat sen, että silmissä oli näkynyt pelkkä tyhjyys. 

Kaikki alkoi olla jo romahtamispisteessä. Jo pitkän aikaa sitten alkoholin kaveriksi oli liittynyt kaikki muut maholliset paheet.

2014 oli aika palata kouluun ja muutto takaisin Lappeenrantaan välivuoden jälkeen oli edessä. Sekin vuosi rämmittiin läpi jotenkii, välillä vähän sumuisessa olotilassa. Positiivista oli kuitenkin se, että alkoholin käyttö vähentyi paljon ja otin itselleni ystäväksi pienen chihuahuapojan, Merlinin. Siinä sitten opeteltiin elämään kaikkien tunteiden kanssa, jotka vaihteli aina onnellisuudesta massiivisiin itkukohtauksiin. Kaikki uudet ihmiset ahdisti ja olin vaan salilla yksin. 

Kaikki muuttui paremmaksi oikeastaan vasta tämän vuoden alussa, kun alkoholi oli jäänyt pois joulun tienoilla ja omat uudet tavoitteet ja unelmat alkoivat tipahdella päähän. Jossain vaiheessa oli ylitetty tietty raja, joka laittoi pisteen kaikelle ja pystyi valitsemaan vain kahdesta vaihtoehdosta - ja onneksi tartuin siihen mikä oli itselle se parempi. Eniten harmitti tietysti se miten paljon olin onnistunut tuottamaan muille pahaa mieltä omalla käytökselläni. Se oli mahdollista, koska en yksinkertaisesti välittänyt.

Joskus mietin missä olisin jos en olisi joutunut kokea kaikkea sitä mitä kävin läpi. Ehkä se oli minun elämän opetukseni ja se toi minut yhä vahvempana ja viisaampana tähän päivään. Tähän päivään, jossa olen onnellisempi ja hyvinvoivampi kuin koskaan ennen. En ole nykyisinkään mikään totaali kieltäytyjä alkoholin suhteen - joskus lasillinen viiniä hyvän ruuan kanssa on loistavaa mutta siihen se suurinpiirtein jääkin. Alkoholi ei tarjoa minulle enää mitään - jos juon niin teen sen hyvän mielen takia, en siksi että hakisin humalatilaa tai pakenisin elämää. 

Jos joku painii samanlaisten ongelmien kanssa niin on lohduttavaa kertoa, että läheiset ovat tarkoituskin pitää läheisinä, ei ajaa heitä pois, sillä he ovat olemassa tukea varten <3 Ongelmat voi selättää ja pohjalta nousta, mutta halun täytyy lähteä itsestään.

Miltä näyttää hyvinvoiva ja onnellinen Tuija vuonna 2015?

Aikalailla tältä! Nykyisin päivän paras hetki on päästä kotiin ja rentoutua katsellen sarjoja, edes hetkisen. Niinkuin kunnon kotihiiri konsanaan!

~ with love T