Miten siinä niin kävi, että rakastuin lapseeni tavalla, jota en olisi ikinä uskonut?

Silloin, kun sain tietää että kehoni oli saanut täysin uudenlaisen merkityksen - tärkeän tehtävän, joka kestäisi yhteensä ainakin yhdeksän kuukautta ja muuttaisi sen jälkeen muotoaan sisäisestä ulkoiseen, pohdin paljon äidin rakkautta ja sen muodostumista. 

En tykkää lapsista

taapero kesällä
Pieni taapertaja.

Ihan pienen pienenä tyttönä haaveilin usein omasta perheestä ja muutamasta lapsesta. Se tuntui melko luonnolliselta, sillä sisaruksien kanssa temmeltäessä viisihenkinen perhe oli ainut malli, joka oli minulle tuttu.

Aika nopeasti kävi kuitenkin ilmi, että oli selvää ettei sellainen perhe-elämä olisi minua varten. En tykännytkään lapsista lainkaan. Haaveilin paljon ulkomaille muutosta ja kovan uran luomisesta, johon voisin vaikuttaa omilla teoillani. Koin, että lapsien saattaminen maailmaan oli enemmänkin sitä, mitä naisilta odotettiin. Sellainenhan ei sopinut omaan maailmankuvaan sitten millään, koska olin aina halunnut murtaa muotteja ja kyseenalaistaa sääntöjä. Hyvin usein olen viitannut itseeni mustana lampaana, koska olen aina tavoitellut omia unelmia ja tehnyt kovia suunnitelmia.

Nuorena olin myös todella todella itsepäinen. Olen sitä toki edelleen, mutta on se hieman tasoittunut. Minulle tärkeät arvot, kunnianhimoisuus ja määrätietoisuus, joutuivat jollakin tapaa koetukselle, kun uusi roolini äitinä muutti hieman asioiden laitaa. Pohdin koko raskausajan sitä, että osaanko rakastaa omaa lastani, ja entäs jos en? Näistä puhuin myös ääneen ja ehkä ihan vähän täällä blogissakin.

Jokin minussa on rikki

Kohta jo 1,5 vuotta.

En missään vaiheessa raskautta saanut syttymään sellaista rakkaussuhdetta vauvaani, mitä hehkutetaan joka puolella. Se sai minut ahdistuneeksi ja koin todella suurta inhottavaa tunnetta. Olinkin hieman yllättynyt siitä, kuinka moni nainen painii tai on paininut samojen ajatusten kanssa!

Jälkikäteen olen pohtinut sen omalla kohdallani johtuvan siitä, että keskityin tuolloin niin moneen asiaan enkä osannut yhtään nauttia tuosta ajasta - lähinnä kasvava vatsa oli tiellä ja olo oli koko ajan aivan kauhea. Viimeinen niitti iskettiin silloin, kun liikunnan mahdollisuus vietiin pois. 

Uskon myös, että jatkuva huoli ja murhe kehityksestä ja tulevaisuudesta vaikutti siihen, että en pystynyt keskittymään siihen tärkeimpään, eli luomaan suhdetta tulevaan ihmisyksilöön. Yritin etsiä vastauksia omasta lapsuudestani, koska olen lukenut paljon lapsuuskokemuksista ja niiden vaikutuksista myöhempään elämään. Valitettavan usein olen myös törmännyt konkreettisiin tapauksiin. Omaan tilanteeseeni sieltä ei kuitenkaan löytynyt ratkaisua. Monelle muulle kyllä.

Ei ole oikeaa aikaa tulla vanhemmaksi

Leikkipuisto on aika cool!

Todellakin olen sitä mieltä, että oikeaa aikaa ei vanhemmuudelle tule ikinä, jos kaikkia tekijöitä alkaa miettimään. Asiaahan voi suunnitella vaikka kuinka paljon etukäteen mutta se ei poista tiettyjä tekijöitä, jotka ovat aina läsnä.

Muistan ensimmäiset ajatukseni heti Juliuksen synnyttyä. Kysyin: no onko se tyttö vai poika? Samlla mietin, että mikä hitto toi on ja miten se onkaan noin iso.

Ei ollut siis puhettakaan siitä, että olisi tullut joku tietty hetki, että olisin kokenut jotain ylitsevuotavaa rakkautta ja paloa vastasyntynyttä pienokaista kohtaan. Olin ihmeissäni. Olin haltioitunut. Olin onnellinen ja erittäin väsynyt. Ja sitten vastaan tulikin jo huoli ja murheet pienokaisen terveyden puolesta. 

Koen kuitenkin, että rakkaus kuvaa niin voimakasta tunnetilaa, ettei siitä silloin vielä voinut puhua laisinkaan.Olen kuullut paljon tarinoita myös sellaisista naisista ja äideistä, jotka eivät ole ikinä löytäneet rakkausuhdetta jälkikasvuunsa. Se ei automaattisesti tarkoita sitä, etteivät he huolehtisi hyvin lapsistaan. 

Rakkaus vaatii aikaa ja hellää huolenpitoa

Naurava taapero
Kalleinta maailmassa.

Olin kuitenkin todella turhaan huolissani omasta kyvykkyydestä äitiyteen. Ymmärrän, että suhde omaan lapseen rakentuu päivä päivältä ja erilaisten kohtaamisien kautta. Tämä on asia, josta moni äiti varmasti tuntee syyllisyyttä. Itsekin niin tunsin, mutta en tietenkään enää, koska ymmärrän että mullistava tapahtuma tarvitsee aikaa tasoittaakseen mielen ja tunteet. 

Alussa hän oli toinen ihminen, jota en vielä tuntenut kunnolla. Emme olleet tavanneet. Tai jutelleet. En ollut ikinä katsonut häntä silmiin enkä nähnyt hänen iloaan tai suruaan. Objektiivisemmin asiaa tarkasteltuna, sehän on ihan normaalia että ihminen tarvitsee tällaisia asioita rakastaakseen - muita tai itseään.

Meidän tilanteessa oli olemassa suuri riski sille, että normaalia suhdetta ei ikinä olisi muodostunut, jos olisin katkeroitunut kaikesta siitä, mikä oli mennyt huonosti. Onneamme oli kuitenkin siunattu todella iloisella ja upealla luonteella, joka kaikessa vilpittömyydessään sulattaa jäätä ja murtaa lukkoja.

On aivan upeaa, kun tuo pieni ihminen ottaa kasvot käsiensä väliin ja pusuttaa. Tai kun hän juoksee karkuun ja räkättää niin että koko talo raikuu, koska tietää että vaippa pitäisi vaihtaa. Ja silloin kun hän kömpii syliin ja silittää päätä samalla kertoen täysin omaa tarinaa. Nämä ovat niitä asioita, jotka kertovat hänestä, joiden kautta voimme tutustua. Mitä enemmän pääsen vuorovaikuttamaan hänen kanssaan, sitä enemmän ymmärrän häntä.

Kaikki pienet asiat hänessä ja hänen tekeminään ovat tehneet hänestä kaikista tärkeimmän ihmisen tässä elämässä. Joten kyllä, olen rakastunut häneen tavalla, jota en tiennyt olevan olemassa. Samalla kun on haikeaa katsoa hänen kasvuaan, odotan innolla seuraavaa päivää, koska tiedän että hän oppii jatkuvasti lisää eikä sitä malttaisi odottaa. 

Oppimalla omasta lapsesta näyttäytyvät muutkin lapst ihan eri valossa. Minusta se on aika hienoa. Lapset ovat niin aitoja, että joskus toivoisin aikuisten pystyvän samaan!

Jos sinulla ikinä on huono päivä, olepa hetki jonkun lapsen seurassa. Heillä on ainutlaatuinen kyky saada iloa aikaiseksi. :)