Negatiivisen työilmapiirin vaikutukset

Työhyvinvointi on nykyisin tärkeä arvo, jota ihmiset kaipaavat työpaikoillaan. Paljon on tullut parannusta sieltä 12-tuntisten päivien ajoilta mutta silti yllättävän monessa työpaikassa on edelleenkin liikaa paranettavaa mitä tulee työntekijöiden hyvinvointiin. Minulle työhyvinvointi on asia, josta en enää suostu luopumaan. Seuraavaksi lyhyt tarina siitä, miksi se omassa arvojärjestyksessä nousee niin korkealle. 

Mä olen koko pienen ikäni tehnyt työtä vain sen takia, että saisin toimeentulon jotenkin turvattua. Muutin 17-vuotiaana kokonaan pois kotoa ja olen siitä lähtien tehnyt töitä koulun ohella, joskus jopa kahdessa työssä yhtäaikaa vielä koulun lisäksi. Työolot ovat aina olleet, noh, fyysisesti ja henkisesti raskaat. En oikeastaaan tiedä kumpi on pahempaa; voida henkisesti huonosti vaiko fyysisesti. Sen tiedän, että mielestäni kumpikin "kärsimys" on väärää, koska sellainen kuluttaa, syö sut ihan loppuun ja mietit miksi helvetissä ikinä ryhdyitkään tähän. Nuorempana sitä sietikin yllättävän hyvin, koska oli siistiä pärjätä omillaan ja päättää itse tienaamistaan rahoista. Sitten vain jotenkin jaksoi tehdä jopa 12-tuntisia päiviä kuusi kertaa viikossa.

Viimeisimpänä keissinä mulla on edellinen työpaikka, jossa aloitin toukokuussa vakituisena työntekijänä. Täytyy sanoa, etten ikinä ole ollut töissä niin onneton mitä olin siellä. Työntekijöiden puolelta ilmapiiri oli todella negatiivinen ja se sai aikaan sen, että töihin meno ahdisti ja stressasi koko ajan. Sain kirjaimellisesti tehdä töitä, että pystyin yhä uudestaan suoriutumaan työpäivästä. Viikot tuntuivat todella raskailta ja pitkiltä. Se myös näkyi koko olemuksessani.

Kesäkuussa raskauden tultua tietoon, pahoinvointi muuttui henkisen lisäksi myös fyysiseksi ja mä ajattelin, etten selviä enää. Hukuin niihin kärttyisiin kommentteihin, joita sateli päivittäin useammalta eri työntekijältä. Sanasta "kiitos" ei siellä oltu varmaan ikinä kuultukaan. Onneksi sentään esimies oli todella valoisa tapaus mutta se ei paljoa painanut, kun hän ei ollut se, jonka kanssa pääasiassa työskentelin. Kaiken hirvityksen lisäksi se negatiivisuusmyrsky tarttui myös minuun, enkä tuntenut enää itseäni. Peilistä takaisin katsoi vain todella väsynyt ja kurjannäköinen tyyppi. Koko kesä meni pelkästään töissä, koska tuon työn lisäksi tein jo PT hommia. Tunteja kertyi helposti yli 50 viikossa ja ajatukset oli pelkkää mössöä. Tuosta ajasta muistikuvat ovat muutenkin melko höttöä. Paras hetki päivässä oli kotiinpääsy ja pahin töihinlähtö.

Poikaystäväni muistutteli jatkuvasti, että mun tulisi ensisijaisesti pitää itsestäni ja terveydestäni huolta, varsinkin raskauden takia, mutta se meni kuin seinälle olisi puhunut, koska mun luonne on suorittajahenkinen. Koskaan ei saa luovuttaa ja mennään vaikka läpi harmaan kiven. Oon luonteeltani niin itsepäinen, määrätietoinen, ja jos jotain päätän niin sen eteen teen mitä tahansa. Mä en ikinä luovuta. Tunnen itseni sen verran hyvin, että voin tunnistaa ja todeta nämä piirteet itsessäni. Jossain vaiheessa mä sain kuin sainkin kuitenkin tarpeeksi. Paras päätökseni ikinä, oli tällä kertaa luovuttaminen. Ja mä lopetin. Lopetin itseni takia. Ja totesin, että en enää ikinä mene kyseiseen paikkaan. Vielä tänäkin päivänä pelkkä työpaikan nimi tuo minulle oksennuksen suuhun, eikä pelkästään sen toimipisteen, vaan koko ketjun. En pysty siellä edes asioimaan. Mä taisin saada traumoja, ihan oikeasti. 

Kenenkään ei tarvitse kestää sellaista mitä mä kestin. Se ei kuulu työpaikalle. Töihin pitäisi olla mukavaa mennä, tai ainakin ettei se tuntuisi maailmanlopulta. Mä voin rehellisesti sanoa, että olin ahkera, tunnollinen ja hyvä työntekijä. Tässä ei ole kyse laiskuudesta tai moraalista. Tässä on kyse oikeasti huonoista työoloista. Onneksi tajusin lopulta lopettaa.

Kaikkea ei tarvitse sietää.

 

kuvat: weheartit.com