Onnenhippuset

Joulu ja uusi vuosi kuuluu niihin päiviin, jolloin aikaa vietetään yleensä perheen kanssa. Eilen katsoin neljä jaksoa toisenlaiset äidit -sarjaa. Vähän aika sitten keskustelin miehen kanssa siitä, kuinka vähän kumpikin meistä viettää aikaa läheistensä kanssa välimatkojen takia. Kaikkien noiden syiden takia tuli tarve kirjoittaa perheestä.

Kun itse odottaa nyt omaa lasta, on tajunnut että omat vanhemmat ei tule aina olemaan läsnä. Viime aikoina olen miettinyt sitä melko paljon. He ovat kuitenkin yleensä niitä tärkeimpiä ja pitkäaikaisimpia henkilöitä elämän aikana. Minun vanhemmat eivät ole edes kovin vanhoja, isä täyttää helmikuussa 53 ja äiti on neljä vuotta nuorempi, mikä tarkoittaa meidän elävän yhdessä vielä (toivottavasti) vuosikymmeniä. On ollut aikoja, kun ei olla oltu missään väleissä. Aikoja, kun he ovat olleet ainoat tärkeät elämässä. Vasta tässä iässä alkaa ymmärtämään mitä ne yhdessä vietetyt joulut, synttärit tai muut tilaisuudet merkitsevät. Silloin tajuaa väistämättä myös sen, että se ei ole aina mahdollista. Jossain vaiheessa täytyy sanoa hyvästit. 

Vauvan odottaminen ja raskaus on ehdottomasti tuonut vanhempiani lähemmäs. Itselleni uudessa tilanteessa, olen keskustellut hyvin paljon asioista, jotka ovat mietityttäneet tässä matkan varrella. Huomaan heistä, että he ovat onnellisia puolestani mutta myös huolissaan. Välimatkaa on lähes 200 kilometriä, joten vierailut jäävät melko harvoiksi. Totta kai minua harmittaa, että he eivät voi olla mukana lapseni elämässä samalla tavalla kuin esimerkiksi siskoni lapsien, jotka asuvat samalla paikkakunnalla. Tällä hetkellä näyttää, että en tule ikinä enää olemaan tuota 200 kilometriä lähempänä, sillä minua vetävät myös omat tavoitteeni, jotka eivät ole mahdollisia sellaisissa pikkukunnissa. Olen siis ainut sisaruksistamme, joka muutti kauemmas ja uudelle paikkakunnalle. Siinä määrin olen aina ollut erilainen. Onneksi nykyisin on kuitenkin melko helppo pitää yhteyttä myös muuten kuin kasvotusten.

Olen todella todella kiitollinen omasta perheestä. Tiedän, että heiltä voi aina pyytää apua. Murheet voi kertoa. He eivät aina osaa auttaa mutta kuuntelevat kyllä ja ovat tukena. Tiedän varsin hyvin, että kaikilla ei näin ole. Sydäntä särkevää oli toisenlaiset äidit -sarjan tarina eilen. Se jäi mieleen. Jakson nainen oli yksin. Hän synnytti yksin. Hoiti lapsiaan lähes yksin. Koki kaiken itsekseen. Se teki minut surulliseksi, koska olisi aivan kauheaa olla niin yksin.

Ne todelliset onnenhippuset ovat kuitenkin siinä, että minulla on nykyisin yhden perheen sijasta kokonaiset kaksi. Olen siunattu, koska myös Sakarin perhe on aivan mahtava! He ovat tulleet todella lyhyessä ajassa erittäin tärkeiksi henkilöiksi, enkä olisi ikinä osannut kuvitella sellaisia ihmisiä edes olevan. Heidän kotinsa tuntuu myös minun kodiltani. Se johtuu siitä, miten he luovat ympäristön, johon olen selvästi tervetullut. Sakarin äiti on todella eläväinen, persoona jonkalaista en ole eläissäni tavannut. Niin ainutlaatuinen, että on etuoikeus saada hänet lapseni toiseksi mummiksi ja omaksi anopikseni. Harmittää todella paljon, että heidän tapaaminen kesti niin kauan. Kesä vain oli liian kiireinen, että olisi päässyt yhtään mihinkään. 

Olen nähnyt todella läheltä tilanteen, jossa puolison vanhemmat eivät aivan ole sitä mitä on toivonut. Sellainen on yllättävän rankkaa, eikä sitä usein tule edes "pelättyä". Vasta kun se omalle kohdalle sattuu, niin sen ymmärtää. Itselleni on suhteissa käynyt aina melko hyvin ja olen tullut toimeen mutta nykyistä tilannetta ei voi edes verrata aikaisempiin. Olen aina toivonut suurta perhettä, joten on ihanaa että vihdoin nämä toiveet on kuultu. Kyseessä ei ole omat verisukulaiset mutta sillä ei ole mitään merkitystä, sillä tämä perhe on aivan eri maata. Se on paras mahdollinen mitä toivoa saattaa. <3

Minulla on elämässä tällä hetkellä ainoastaan yksi murhetta aiheuttava asia. Sitä olen miettinyt jo ainakin kesästä asti. Se on, että entäs jos menetän tämän kaiken? Sillä miten paljon yhdellä ihmisellä voi olla onnea? Minulla on kaikki niin hyvin, että pelkään jotain kauheaa olevan tulossa. Miksi juuri minä ansaitsisin näin paljon kaikkea hienoa? Sitä olen pohtinut. Mieli on siinä mielessä jännä, että aina täytyy murehtia jotain.. 

Onnenhippuseni on siis perheeni. Kaikki kolme yhdessä muodostaen yhden suuren <3

kuvat: pixabay.com