Kummalle päivähoito oikeastaan on vaikeampaa - äidille vai lapselle?

Pohdin täällä bloginkin puolella sitä, että mikä tulee olemaan ratkaisu meidän pojan hoidon suhteen - milloin, minkälaista, kuinka paljon. Tehtiin sitten tuossa joulun aikoihin lopullinen päätös ja se oli erittäin vaikeaa minulle. Käytin perinteistä plussat ja miinukset -menetelmää, jota käytettiin joskus lapsena kun mietittiin kahden eri pojan väliltä, että kumpi sopisi paremmin. :D

No joo se oli sitä aikaa ja nyt oli hieman eri tilanne, jopa vakavampi tietyssä määrin. Tämä päätöksen teko herätti kyllä muitakin ajatuksia, esimerkiksi sen, että miksi koin hirveää painetta päättää suuntaan tai toiseen. Jotenkin ajattelin, että teinpä kuinka päin tahansa, syyttävä sormi osoittaisi minuun. Unohdin hetkeksi sen yhden tärkeän asian, josta aina niin kovin olen pitänyt kiinni. Unohdin, että tämä on minun elämä, minun päätökset ja samalla seuraukset. Ei se sen enempää kuuluisi kellekään muulle. Maailmaan mahtuu mielipiteitä suuntaan ja toiseen - se on hyvä asia. 

Tiikerin kanssa on ihana nujuta.

Joten pitkän harkinnan ja pohdinnan jälkeen päädyttiin siihen, että poika menisi hoitoon helmikuun alusta alkaen. Se ahdisti ja mietitytti aina siihen ekaan päivään asti. Miten hän pärjää? Teenkö virheen? Mitä jos? Entäs jos sittenkin? Plus kaikki muut yhtä kliseiset kysymykset. Miehelle asia tuntui olevan paljon helpompi tai sitten hän ei näyttänyt sitä minulle.

Päätökseemme sisältyi, että hän olisi hoidossa kokopäiväisenä viisi kertaa viikossa. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että nopean aikataulun painostamana päädyttiin yksityiseen perhepäivähoitoon. Lisäksi koin, että se on parempi vaihtoehto kuin isot päiväkodit. Sellainen pehmeämpi lasku itselle ja hänelle. Tämmöisessä vaihtoehdossa osapäivähoito olisi tullutkin kalliimmaksi, mikä yllätti minut täysin. Kolmen päivän viikkohoito muuttui sen vuoksi viiden päivän hoitoon. 

Teimme pari tutustumiskäyntiä, joissa hoito kesti noin pari tuntia ja sitten haettiin hänet kotiin. Vähän harjoitusmielessä, että kuinka hän reagoi uuteen ympäristöön, toisiin lapsiin ja uuteen tilanteeseen ylipäätään. Ne menivät todella hyvin, joten päätös hoitoon menemisestä pysyi, vaikka samaiset ajatukset olivat edelleen olemassa.

Ensimmäisellä harjoituskerralla en päässyt mukaan ollenkaan, koska olin koulutuksessa Kouvolassa. Siksi tilanne mietitytti entistä enemmän. Tuskaisena odotin tilannepäivitystä kotona, samalla kun yritin parhaani keskittyä koulutukseen. Lisäksi tiesin, että illalla täytyy vielä työskennellä, joten ei helpottanut sekään.

Sitten seuraavalla harjoituskerralla kaikki muuttui. Näin hänet itse siinä tilanteessa ja voi kuinka se lämmitti sisintä ihan jokaista pienen pientä solua myöten. Näin pojasta, että hän selvästi käyttäytyi hillitymmin, ei riehunut, ei nauranut remakasti eikä edes juuri hymyillyt. Tutki vain hyvin kiinnostuneena uusia leluja ja pyöritti renkaita. (Hän rakastaa pyöriviä renkaita.) Tämä oli minulle hyvä asia, koska tajusin hänen olevan sellainen vieraassa paikassa. Tajusin sen, että hän tajuaa olevansa "kylässä". Tajusin, että hän ei tunne oloaan niin kotoisaksi, että voisi pitää samaa remakkaa kuin kotona. Tajusin, että minun pelkoni olivat olleet turhia. Pelkojani en ole sanonut ääneen kellekään tähän mennessä, mutta jotenkin tämän terapeuttisen kirjoittamisen innoittamana listaan ne tänne. Ja "sanon" ne ensi kertaa ääneen.

Menen kärriin itse!

Pelkäsin sitä, miten kaikki tämä vaikuttaa poikaan, hänen kehitykseen ja olemiseen. Pelkäsin sitä, että irtaudun liikaa lapsesta ja hän unohtaa minut. Pelkäsin sitä, kuinka hoidossa voidaan hoitaa lasta samalla tavalla kuin vanhemmat, eli rakastaen. Toisaalta pelkäsin myös sitä, että häntä hoitaa rakastaen joku muu. Pelkäsin hänen kokevan ahdistusta, pärjäämättömyyttä, riittämättömyyttä, yksinäisyyttä. Kaikista pahimpana: pelkäsin hänen pitävän hoitajaa äitinään. Ajattelin myös, että kuinka hoidossa voidaan kasvattaa ja opettaa, kuten me haluamme. Toteuttaa niitä käytäntöjä, jotka me olemme todenneet hyviksi. 

Näin Juliuksen puuhailemassa hoidossa omia juttujaan, ja pelot väistyivät ilahduksen tieltä. Totta kai olin tiennyt ne turhiksi aiemminkin, mutta ei ihmismieltä voi pakottaa lakata tuntemasta tai muuttamaan ajatuksia. Ne täytyy oppia. Ja minä opin. On ihanaa, kun hän tulee hoidosta ja tajuaa olevansa taas kotona. Se riemastus, kun hän näkee toisen meistä - isin tai äitin. Julius rakastaa halia ja olla lähellä, ja meistä on ihana täyttää niitä tarpeita. Mutta yhtä hyvin hän osaa olla itsenäinen, leikkii ja puuhastelee. 

Tälleen me vauvana aina oltiin, nyt se on pari sekuntia ja hän karkaa. :D

Eräs päivä tulin töistä kotiin vasta joskus 20.30 aikoihin ja se ilme, joka pojan kasvoille nousi nähdessään minut - se on palanut verkkokalvojen lisäksi sydämeen. Siitä ilmeestä tiesin, että hänen on hyvä. Tiesin, että olemme olleet hänelle rakastavia ja hyviä vanhempia. Ja voin jatkossakin olla hyvillä mielin, vaikka hän hoidossa käykin.

Muuttoa tehtäessä pakkailin hänen pieniä vaatteitaan, jotta ne voitaisiin viedä varastoon. En halua vielä luopua niistä, ihan varmuuden vuoksi. Jouduin tekemään sen itkien. Itkin samalla, kun pakkasin pois noita minikokoisia bodyja ja ihan pienen pieniä pöksyjä. Ei ollut kauan aikaa sitten, kun hän käytti niitä päivittäin. Nukkui sylissä monta tuntia putkeen ja itkukin oli vain pieni inahdus. Eikä sitä juuri muista eikä ymmärrä samalla tavalla kuin tätä hetkeä. Eikä sitä koskaan saa takaisin. 

Tulevien hampaiden aiheuttama turvotus, luvattiin että laskee kunhan hampaat asettuu.

Siinä jätesäkkien keskellä, kaipuun vallatessa sylin, tajusin kuinka itsekäs olin ollut. Eihän tässä hoitosiassa juurikaan edes ollut kyse pojasta itsestään, vaan siitä miltä minusta tuntui. Ja koska se tuntui kaamealta, oli se automaattisesti huono asia. Olin unohtanut täysin ajatella poikaa, hänen tarpeitaan ja sitä mikä hänelle saattaisi olla hyväksi. Olin jäänyt ei-ei ajatukseen kiinni, koska en itse pitänyt siitä.

Nyt olen viisaampi ja ymmärrän, kuinka paljon hyviä asioita hoidossa on. Muiden lasten kanssa leikkiminen, toisten huomioon ottaminen ja yhteiselo ovat kaikki hyviä asioita oppia. Hänellä ei ole vaikeuksia jäädä hoitoon ja tulee sieltä tyytyväisenä kotiin, yhtä iloisena kuin aina ennenkin. Hän selvästi pitää muiden kanssa leikkimisestä ja pääsee touhuamaan ihan eri tavalla kuin täällä kotona, jossa ei muita lapsia ole. Minun pitäisi olla iloinen hänen puolestaan! Meillä oli myös onnea, että meille löytyi sopiva hoitotäti ja paikka melko nopeasti sekä läheltä.

Olisi aivan toinen tilanne, jos hän jotenkin kärsisi tästä tai jos homma ei sujuisi. Mutta kuten me kaikki tiedämme, jossain vaiheessa joudumme pois turvallisesta kotipesästä ja tämän ratkaisun myötä toivon sen olevan askeleen helpompi tilanne lapselle itselleen. 

Odotan taas innolla, että saan nähdä hänen kasvavan ja kehittyvän uusien asioiden myötä ja onhan tämä hoito nyt yksi sellainen. Äitinä olo on kummaa puuhaa, kun kaikki on niin katkeransuloista - haluaa toisen kasvavan ja samalla taas ei. Meillä on niin mahtava poika. <3