Raskausviikko 39

Tänään tulee täyteen tasan 39 viikkoa raskaana oloa. Ensi keskiviikkona olisi siis laskettu aika meidän vauvalle. Se ei kuitenkaan jaksa lohduttaa minua, sillä minulla on koko raskauden ollut olo, että tämä pienoinen ei synny "ajoissa". Ajoissa käsitteellä tarkoitan laskettua aikaa ja sen ympäröimiä päiviä, sillä tiedän toki että täysin varmaa päivää syntymälle ei ole ja se voi olla plus/miinus 14 päivää siitä kuuluisasta lasketusta päivästä. Itse kuitenkin olen tuon 8. päivän lumoissa ja viimeiset pari viikkoa ovat olleet jo melkoisen tuskaisia. 

Tämä postaus on puhtaasti omistettu tämän hetkiselle ololle, eikä se ole mitenkään hyvinvoiva. Pahoittelut jo etukäteen mahdollisesta negatiivisuudesta, jota saattaa tekstistä ilmetä. Siispä, miten meillä menee tällä hetkellä? Ei kovin hyvin. Jos täysin rehellinen olen, niin olisin jo toivonut vauvan syntyvän mutta hän ei ole antanut pienintäkään vihjettä mahdollisesta syntymästä. Todella aktiivisesti hän liikkuu vieläkin, eikä millekään liikelaskennalle ole ollut tarvetta. Viime viikolla neuvolassa saimme tietää myös, että pienokainen ei ole edes kiinnittynyt, joka tietysti laittoi vähän harmittamaan, vaikka ei olekaan mikään varma ja pakollinen merkki synnytyksestä. Meille nimittäin sanottiin myös, että joillakin laskeutuminen tapahtuu vasta itse tilanteen käynnistyttyä.

Miksi olen sitten niin epätoivoinen, vaikka kaikki on kunnossa ja mitään hätää ei ole? Se on tämä olo! Takana on jo useampi kuukausi unettomia öitä enkä tiedä enää, kuinka kauan niitä voi jaksaa. Päivisin olen joko väsynyt tai huonovointinen, joten mitään ei saa kuitenkaan aikaiseksi. Jos erehdyn nukkumaan päiväunia, niin yöunet on taatusti menetetty ja sitten taas toisaalta väsyneenä ei jaksa tehdä yhtään mitään. Kaiken huipuksi huono olo alkaa aamulla ja loppuu illalla. Vessassa täytyy käydä vähän väliä ja jopa kävelylenkit aiheuttavat sellaista kipua, että ne on yhtä taistelua. Mahan kanssa kaikki muukin liikunta on rajoittunutta ja hengittäminen vaikeaa. Yöllä kiusana on lisäksi pohjekrampit, lonkkasäryt ja vain se yksi asento missä on mahdollista nukahtaa. Selällään ei pysty makaamaan edes pientä hetkeä, joka itselle olisi se mieluisin asento. Totta kai sitä vielä oikein ennen nukahtamista miettii että josko tänä yönä jotain jo tapahtuisi. Turhien toiveiden elättely on pahin mahdollinen vihollinen, kun pitäisi nukahtaa.

Olen niin turhautunut, kun päivät etenevät samaa rataa ja olen tottunut tekemään ja olemaan aktiivinen. Turhautunut itseeni, tilanteeseen ja koko olemukseen. Ylipäätään tuntuu ettei missään ole mitään järkeä, koska epätietoisuus ja odotus ovat itselle pahimpia koitoksia. Jotenkin tuntuu, että jos se vauva nyt olisikin tässä niin saisi edes jonkin merkityksen kaikelle. Olen kuin sellainen liian täyteen puhallettava ilmapallo - ei voi tietää milloin se poksahtaa. 

Olo on jo nyt tällainen, joten kauhuissani odotan päiviä, jotka menevät yli 40 viikon. Silloin minua ei varmaan enää kestä kukaan. :D En olisi ikinä uskonut, että viimeiset viikot ovat henkisesti näin rankkoja. Noh, huomenna mennään taas neuvolaan ja kuullaan varmaan samat asiat kuin tähänkin asti. Ei mitään uutta, pelkkää odottelua..

Kaikista pahin tilanne omassa mielessä olisi synnytyksen käynnistäminen. Olisi ikävää, jos oma kroppa ei tavallaan olisi valmis luonnolliseen synnytykseen, koska mieli sitä on jo. Henkinen puoli on psyykattu kuntoon ja vauvalle "annettu lupa" tulla. Niiden toivoisi riittävän. En ole muutenkaan lukenut kovin hyviä kokemuksia käynnistyksistä mutta nämä ovat kai taas niitä yksilöllisiä juttuja, joita ei kannata liikaa stressailla. 

Mietin kaikkia niitä muita maailman äitejä ja taputan heille, sillä he ovat menneet tämän myös läpi ehkä jopa usemman kerran. Onhan koko 9 kuukautta melkoinen työ. En sitten tiedä onko muilla ollut näin tuskastunut ja levoton olo kuin itsellä. Moni koittaa neuvoa lepäämään, keräämään energiaa ja nauttimaan tästä ajasta mutta itselle nuo neuvot menevät kuin kuuroille korville. Kaikki on laitettu valmiiksi ja mitään tekemistä senkään puoleen ei enää ole. Kai tässä täytyy jokin uusi projekti keksiä, joka veisi ajatuksia muualle. Voiko sellainen ylipäätään olla mahdollista??

Jospa tämä avautuminen helpottaisi hieman ja seuraavaksi voisi kirjoitella taas positiivisempia juttuja, huh!