En ole koskaan joutunut miettimään kuolemaa näin tarkasti

Ajattelin ensin, että en tästä asiasta kirjoita mitään mutta tämä asia on ainut, mitä voin tällä hetkellä ajatella. Se häiritsee minua siinä määrin, että voin melkein pahoin, eikä minua juuri huvita tehdä mitään, koska kyseessä oleva asia on kuolema. Enkä tällä tarkoita kuolemaa yleisesti, vaan ihan omaani. 

Reilu viikko sitten heräsin yöllä todella kovaan selkäkipuun. Kipu ei meinannut hellittää millään ja yöunet menivät piloille sen vuoksi. Pyysin miestä hieromaan selkää ja olinkin jossain vaiheessa nukahtanut onneksi. Ei mennyt kuin päivä tai pari, jolloin heräsin samanlaiseen kipuun mutta tällä kertaa se valtasi koko kehon, siirtyen selästä vatsaan ja polttaen mennessään jokaista solua sisältä päin. Herätin miehen siinä vaiheessa, kun en enää kestänyt olla missään asennossa ja lisäksi mukaan tuli huono olo ja oksentaminen. Kipu oli sellaista "ei missään olevaa" en osannut selvästi paikantaa sitä mutta pahimmalta se tuntui yläselässä lapojen alueella sekä ylävatsalla keskellä. Selkäni on ollut jumissa ja olen aloittanut kyykkytreenit, joten ajattelin, että voiko selkä oikeasti olla näin jumissa? Mies yritti taas hieroa selkää mutta vähän ajan kuluttua kuitenkin tajusin sen verran miettiä, ettei tämä ole normaalia eikä kyllä edes tunnu lihaskipuna..

Kipu ei lähtenyt hellittämään ja makasin olohuoneen matolla välillä oksentaen ja välillä koittaen etsiä parempaa asentoa. Sitten alkoi koskea niin, että en enää kärsinyt vetää happea keuhkoihin vaan jouduin läähättämään koiran lailla. Tämä lisäsi edelleen mun paniikkia asiasta ja mies soitti päivystykseen. Sieltä kysyttiin: oletteko ottaneet panadolia? Näin jälkikäteen tuo tilanne ja kysymys ei mun päässä mitenkää sovi yhteen ja en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa tälle ihanalle Lappeenrannan terveydenhuollolle, johon saan edelleen ilmeisesti pettyä. Joka tapauksessa mies päätti, että nyt lähdetään ja tyrkkäs mut autoon vauvan kanssa. Joku on joskus sanonut, että kipu on silloin kovaa, kun et jaksa välittää siitä miltä näytät. Tässä tapauksessa lähdettiin niin vauhdilla, että minulta jäi jopa rahapussi, puhelin ja huulirasva (=tavarat jotka vien aina mukaani joka paikkaan!!) kotiin. Voidaan siis päätellä, että kipu oli ihan helvetillistä sitä sen enempää kuvailematta.

Päivystyksessä mut iskettiin kipulääketiputukseen ja kipu lakkasi vähitellen. Oltiin varmasti leiriydytty sinne tutkimushuoneeseen kuin mustalaisarmeija mutta en jaksanut kiinnostua siitä. Tuloksia odotellessa oli ihana vaipua kivuttomaan uneen hetkeksi. Oltiin otettu verikoetta, keuhkokuvaa, sydänfilmiä, verenpainetta ja ultraa. Sieltä ultrasta löytyikin pitkän ja tuskallisen hiljaisuuden ja lääkärien merkitsevien katseiden vaihdon jälkeen sapessa oleva kivi. Tai ilmeisesti niitä on yksi, sitä minulle ei kerrottu. Se tunne, kun makaat pimeässä huoneessa kylmissäs ja odotat vain sitä hetkeä, että sulla todetaan jotain kauheeta. Se oli aivan hirveää. Mä ihan tärisin siinä niin.

Sen jälkeen pyyhälsin kaikkine tippaletkuineni takaisin tutkimushuoneeseen odottamaan päivystävän kirurgin lausuntoa. Se meni suurinpiirtein näin: "Joo sulta löytyi sieltä sappikivi, joka on voinut aiheuttaa tuon kivun. Tai sitten ei. Sitä ei varmaksi tiedä. Kokeet oli muuten kunnossa mutta maksa-arvot siellä vähän koholla, joten käy ne tarkistuttaa viikon päästä. Ei niissä varmaan mitään ole mutta käy kuitenkin, että ei oo noloa sitten." 

Tänään se viikko on tietysti mennyt ja kontrollissa käyty. Arvot eivät olleet laskeneet, vaan jopa nouseet. Tai kaksi arvoa oli noussut ja yksi laskenut. Se oli järkyttävä uutinen kuulla, varsinkin minulle, joka aina pelkää pahinta ja jolle tutkimukset ovat ihan kauheita eikä todellakaan mitään pikku juttuja.. Mä näin taas silmissäni sellaiset kauhukuvat, että pieni poikanen jää ilman äitiä, mies jää kaiken kanssa yksin ja teinpä mitä tahansa niin kuolen kumminkin, koska sairastan jotain aivan kauheeta tautia. Minut makaamassa jossain magneettikuvauksessa ja edelleen pitkän hiljaisuuden jälkeen saan ne huonoimmat ja kauheimmat uutiset. 

Ja mulle kävi pieni romahdus. Itkin ja menetin mielenkiinnon kaikkea kohtaan. Ihan kuin minut olisi jo kuolemaan tuomittu, vaikka lääkäriaika on vasta ensi viikolla. Aloin miettiä miten hoitaisin kaiken, jos vaikka saisin kuulla olevani täällä enää kuusi kuukautta tai vuoden. Harmittelin, että oon elänyt niin typerästi enkä oo muistanut nauttia jokaisesta hetkestä vaikka niin lupasin. Ajattelin, että vihdoin kun kaikki on hyvin, minulla on mies ja lapsi ja perhe, niin se kaikki otetaan pois. Ihan vaan, koska elämässä ei oo tarkoitus olla onnellinen. Tarkoitus on vain elää. Siltä se ainakin tuntuu.

Jos menetän mun terveyden niin menetän kaiken. Tämä on sellainen asia, että kaikki tuntuu olevan sumussa. Tähän ei enää positiivisuus riitä. Ihan kuin katselis kaikkea sellaisen verhon takaa. Vähän kuin värit ei ois kirkkaita ja sitä rataa.

Onhan se tavallaan ymmärrettävää, kun miettii niitä kaikkia tunteita ja kokemuksia tässä viimeisen kolmen kuukauden aikana. Ensin kärsit synnytyksestä kuin se olisi jokin ihmiskidutus, sitten sen kovan työn jälkeen pieni sairastuu ja oot huolissas ympäri vuorokauden. Vauva pääsee kotiin ja itse sairastut rintatulehdukseen, joka tekee kaikesta helvetillistä. Ja ettei mikään olisi liian helppoa niin oot nuhassa, joka tarttuu vauvaan ja verottaa lisää voimia. Sen jälkeen voit alkaa murehtia vatsalihaserkaumaa, joka onkin mahdoton kraateri keskellä sun vatsaa. Sitten meinaat kuolla kipuun, koska oot harrastanu liikuntaa ja syöny terveellisesti mutta siltikin saat vielä kiviä sappeen. Sen jälkeen voit miettiä, että mitä muuta on vialla, kun arvot ei lähde laskuun ja saatat tietämättäs sairastaa jotain syöpää tai muuta.

Jos luet tätä, niin saatat naurahtaa. "Kuka nyt noin pienestä ajattelee tollee?". Naura pois vaan. Oon nähnyt läheltä kuinka nuori ihminen sairastuu syöpään, parantuu siitä, yhtäkkiä ilmoitetaan syövän palanneen ja loppujen lopuksi se vie voiton. Ja elämän. Ja koko kivulias taistelu oli ollut turhaa.

Ja nyt mä vaan odottelen lisätietoa itsestäni ja yritän pysyä positiivisena. Mietin kahdesta vaihtoehdosta: tekiskö kaikkea entistä enemmän täysin sydämin, vai jaksaisko edes yrittää yhtään mitään?