Sopiiko fitnessurheilu äidille?

Tänään pieni Tirsku täyttää 5 viikkoa ja moinen aika on jo tultu synnytyksestä. Mielestäni kehoni palautuu hitaasti. En tiedä johtuuko se rankasta synnytyksestä vai ihan vain omasta kehostani ja sen tavasta korjata itsensä. Olin kuitenkin toivonut, että tähän mennessä kohtu olisi kokonaan supistunut ja olo olisi.. vähemmän synnyttänyt!

Tässä on sitten ollut aikaa mietiskellä omaa harrastusta, sen hyviä ja huonoja puolia sekä tulevaisuutta. Vaikka ei minulla ensimmäisenä ole ollut mielessä kuntosali, ikävä sinne on ollut silti kova. Olenkin tässä aikani kuluksi pähkäillyt mitä tekisin fitnessin suhteen. Jatkaisinko? Vai lopetanko nyt? Miten tällainen laji sopii äidille ja vauva-arkeen?

"Jatkaisinko? Vai lopetanko nyt? Miten tällainen laji sopii äidille ja vauva-arkeen?"

En ole ikinä tehnyt niin kuin on järkevää, vaan niin kuin vahvin tunne on käskenyt tekemään. Ennen kuin tapasin Sakarin, en käytännössä tehnyt mitään muuta kuin kävin salilla. Oli kesä tai talvi, vesisade tai pakkasta kakskyt astetta. Kävellen suuntasin salille joka kerta tekemään treenit. Usein jätin myös menemättä kouluun, koska halusin niin kovasti treenaamaan. En tiedä oliko se sitten järkevää mutta se kertoo siitä, kuinka omistautunut olin asialleni. Se olikin parasta minussa ja harrastuksessani. Meillä oli aivan omalaatuinen suhde - sitoutunut ja vahva. Silti me erottiin pitkäksi aikaa. Kuvioihin tuli mukaan kolmas henkilö, pieni vauva. Nyt mietin voisimmeko palata yhteen..

"Minulla on kaikki mahdolliset avaimet käsissäni turvaverkkoa myöten, kysymys on enää - uskallanko avata ovet ja astua niistä sisään?"

Se on varmaa, että kuntosaliharjoittelu ei poistu elämästäni tämänkään jälkeen. Se käy ihan järkeenkin, koska työni tapahtuu kuitenkin sen parissa. Fitness puolestaan on asia ihan erikseen. Vaikka en päässyt kisaamaan asti, olen silti saavuttanut melko paljon lyhyessä ajassa. Olen löytänyt (maailman) parhaan tiimin itselleni, johon saan kuulua. Minulla on taitava ja eteenpäin pyrkivä valmentaja, jonka kanssa on helppo tehdä töitä tavoitteiden saavuttamiseksi. Kotona minulla on mies, joka varmasti tukee minua parhaimmalla tavalla, jos vain toivon sitä. Minulla on kaikki mahdolliset avaimet käsissäni turvaverkkoa myöten, kysymys on enää - uskallanko avata ovet ja astua niistä sisään? Ei minun kehoni kuitenkaan ole täysin samanlainen kuin ennen raskautta vielä pitkään aikaan, jos koskaan.

Fitness on itsekäs laji. Se on silti laji, jota ei ymmärrä ennen kuin kokeilee itse. Ja sen halun täytyy lähteä syvältä itsestä, koska muuten homma lässähtää kuin minun tekemä pannukakku. (Ja sitä pannukakkua on nimittäin testattu, lättänä on.) Fitnessurheilun vaara piilee ehkä siinä, että sitä aletaan harrastaa vääristä syistä. Kaikille se ei ainakaan sovi, sen tiedän varmaksi. Relevantimpi kysymys saattaa olla: kenelle se sopii? En usko, että siihen edes on vastausta olemassa. Pienen vauvan äidille? Ehkä.

Ja koska fitness on itsekäs laji, se vie paljon aikaa. On salitreenit, suihkut, poseeraukset, ruuat, kisat, tiimiasiat.. Näin kirjoitettuna kuulostaa oikeastaan melko vähältä. Todellisuus on toinen, kun yksi salikerta saattaa venähtää yli kaksituntiseksi - kokemusta on. Kaikilla on sama aika käytettävissä. Yhtä monta tuntia vuorokaudessa. Ydin niissä tunneissa on, kuinka ne käyttää. Priorisoinnilla pääsee pitkälle.

vanha kuva.. :)

Onko se mun vauvalta pois, jos haluan harrastaa tätä? Toisaalta, jos en harrasta ja olen onneton, onko se yhtään parempi tilanne? Saanko olla sen verran itsekäs, että menen mieluummin salille, kun voisin senkin ajan viettää poikani kanssa? Eikö mikä tahansa tavoitteellinen harrastus vie aikaa? Tiedän kyllä, että kisalavoilla pienissä bikineissä heiluminen ei välttämättä anna parasta kuvaa omasta äitiydestä. Loppujen lopuksi, onko sillä väliä mitä muut ajattelee? Kun eihän ne tiedä totuutta. Ei ne tiedä minkälainen äiti kukakin on. Ne tietää vain sen, minkä ne näkee.

Noudatan tälläkin hetkellä ruokavaliota. Kävisin salilla, jos saisin. En koe, että fitnessharrastuksen jatkaminen millään muotoa muuttaisi elämääni. Samoja juttuja teen edelleen, tavallaan. Minun mielestä, olisi täysin mahdollista jatkaa, vaikka pieni vauva tulikin taloon. Kisadieetille en lähtisi, kun toinen on niin pieni, mutta rakennuskaudella voin ihan helposti olla. Tiedättekö miksi? Siksi, koska minulla ei ole mikään kiire. Ei ole kiire kisata ensi vuonna tai sitä seuraavana. Kun ajattelen fitnestä elämässäni, en edes ajattele kisoja ensimmäisenä. Paljon tärkeämpää minulle on kehonmuokkaaminen prosessina ja se, että saan omalla työlläni tuloksia aikaan, eli keho muokkautuu. Ainut asia, mikä minua harmittaa, on viime syksyn kisojen missaaminen sen takia, että menetin siinä samalla mahdollisuuteni kisata juniorisarjassa. Se olisi tuonut tärkeän kokemuksen, joka raskauden takia jäi kokematta. Tänä vuonna olisi vielä oikeus, mutta edes se ei saa minua kiirehtimään turhaan. Jos minä ikinä pääsen siihen pisteeseen, että seison siellä lavalla, niin silloin kehoni on valmis. Se on kovassa kunnossa. Ja sitä on muokattu. 

Jos joku kysyisi minulta, miksi haluan kisata, en luultavasti osaisi antaa kattavaa ja miellyttävää vastausta. Teen vain asioita, joita haluan. Ja niin kannustan jokaista tekemään, koska mitä järkeä jättää jotain tekemättä, kun sitä voi ainakin koittaa. Eipä tarvitse myöhemmin ainakaan katua. Eikä tämä nyt tarkoita sitä, että kulkisin laput silmillä. Jos homma ei toimi, sitä voi aina muuttaa. "Where there's a will, there's a way." Eli kun on tahtoa, on keino. Meillä kaikilla.