Suklaata aamupalaksi..

.. ja muita aallonpohjia! Mieheni tietää, että mun lempisuklaata on Fazerin vadelma-jogurtti patukat, joita voisin syödä ainakin miljoona kerrallaan (ei sillä, en ole kyllä koittanut). Hän ostaa niitä mulle, vaikka olen sanonut, että en syö herkkuja, en edes sitä yhtä pientä suklaapatukkaa.

Hän teki sen taas, osti niitä silmät kiiluen antamisen iloa ja esitteli niitä nenäni edessä. Melkein harmitti lytätä hänen innostuksensa ja muistuttaa - en syö! Suklaapatukka jäi sohvalle yksinäisenä ja irrallisena.

Olin juuri saanut vahvistuksen erkaumasta ja sen tilasta. Postauksen pääset muutes lukemaan tästä. Olin melko lopen kyllästynyt jatkuviin takapakkeihin ja siihen, että olin joutunut kieltämään harrastukseni itseltäni (ihan vain koska pelkäsin erkauman pahenevan). Heräsin aamulla, katsoin suklaapatukkaa ja söin sen aamupalaksi!! Sitä en koskaan ollut kuvitellut tekeväni. Kerta kaikki menee päin helvettiä, niin antaa mennä sitten kunnolla.

Paino oli ollut laskussa jo useamman viikon, vaikka olin jatkanut maltillista kaloreiden nostamista. Nostot olivat valmistautumista niihin koviin treeneihin, joihin en nyt (luultavasti ikinä) pääse käsiksi. Tieto erkaumasta oli helpottava mutta samalla, aiih, niin musertava. Sain toki ohjeet sen kuntouttamiseksi mutta minulla ei moneen viikkoon ole tietoa siitä, auttavatko ne kuromaan vatsalihakset takaisin omille paikoilleen. Joudun elämään epätietoisuudessa, joka on tämän rouvan mielestä toiseksi pahin asia, heti odottamisen jälkeen. Tässä tapauksessa ne pirulaiset kehtaavat kiusata vieläpä yhdessä.

Ja ehkä elämä ajatteli, että kiusataan tuota vielä vähän lisää, sillä eihän viimeisen puolen vuoden aikana ole ollut tarpeeksi kestämistä. Jalkani hajosi siihen kuntoon, että sillä ei paljoa kyykätä. Se on poissa pelistä. Tästä sopasta puuttuu selvästi vielä yksi katastrofin ainesosa. Sitä ei tarvitse kaukaa hakea, sillä se on yksi ihmisen perustarpeen puutos, joka on ollut läsnä jo liian pitkään. Unenpuute. Karmaiseva yhdistelmä.

Lisäksi toiselta rintamalta kuului huonoja uutisia. Olen aina uskonut siihen, että kukin ihminen saa osakseen kuraa vain sen verran kuin jaksaa kantaa. Tällä tarkoitan, että toinen sairastuu vakavasti mutta porskuttaa eteen päin kuin ei mitään, ja toinen masentuu jo pienestäkin vastoinkäymisestä. Nyt tuo ajatus alkaa valitettavasti murentua. Kokemus henkisestä kärsimyksestä on aina subjektiivinen ja sen takia kukaan toinen ei voi täysin ymmärtää, mitä joku toinen tuntee. Ja sen takia nämäkin asiat saattaa kuulostaa, tai noh, näyttää jollekin muulle pieniltä, hyvin mitättömiltä. Itselleni ne ovat kuitenkin niitä, jotka syövät elämän iloa.

Viime aikoina on ollut hurjan paljon uutisia itsemurhista. Useampi henkilö lyhyen ajan sisällä on päätynyt itsemurhaan. On aivan sielua ravistelevaa tietää, että joku ihminen on päätynyt niin pahasti solmuun, että on tuntenut poispääsyn mahdottomalle. Silti tiedän, että sitä käytän itsekin mittarina. Tiedän toivoa olevan niin kauan, kun sellaisia ajatuksia ei omaan päähän synny. 

Mitä itseeni tulee, olen joka kerta vain päättänyt, että tällainen ei käy laisinkaan. Olen siis päättänyt, että olen kunnossa ja jatkanut, ymmärtämättä sitä ettei sellaista asiaa voi vaan päättää. En todellakaan ole ikinä nähnyt maailmaa niiden kuuluisien vaaleanpunaisten lasien läpi, mutta kyllä omani ovat olleet sentään kirkkaat. Ei vaaleanpunaiset, keltaiset ehkä, ei täysin tummat ainakaan. Olen uskonut elämän hyvyyteen ja toivoon. Toisaalta olen tiennyt ettei mikään ole helppoa ja kärsimys on aina läsnä.

Pitkien unien ja tilanteen uudelleen analysoinnin (koska sitä teen jatkuvasti) jälkeen, päätin tällä kertaa tekeväni kaikkeni ohittaakseni tämän ikävän vaiheen ja panostavani kehon hyvinvointiin vielä enemmän, sen sijaan että päättäisin vain olla kunnossa kivusta ja ongelmista huolimatta. Olen nähkääs tajunnut, että ehkä tämä päättäväinen luonteeni on vahvuuteni, kunhan käytän sitä oikein. Monien eri elämässä koettujen vaikeuksien jälkeen täytyy todeta, tunnelista on aina löytynyt valoa, edes pienen pieni liekki. Se liekki kasvaa kyllä isommaksi, kun sille antaa aikaa. Itse asiassa, siitä pienestä liekistä voi kasvaa kunnon roihu, jos sitä ei pyri tukahduttamaan. 

"Fall seven times, stand up eight."

Vatsalihasten normaalit välit ovat: yläpuoli 1cm, navan kohta 2,7 ja alaosa 0,9. Omat mittani olivat ennen kuntoutuksen aloittamista, fysioterapeutin ohjeilla: 3,2, 3,9 ja -. Nopeasti laskettuna se tekee jäljellä olevaksi erkaumaksi yläosaan 2,2, navan kohdalle 1,2 ja alaosaan ei yhtään. Erkaumaa siis on, mutta tilanne voisi olla pahempikin. Joten minäpä päätin, että ylhäällä tilanne on toki paha mutta korjattavissa ja navan kohdalla sentin kyllä ainakin saa takaisin. Doable!

Jalan kipuun puolestaan auttanee kotikonstit ja jos ei, lääkäri osaa kertoa enemmän. Tässä on vielä muutama este ylitettäväksi mutta jos tämä kehonkorjaus- ja palautumisprosessi joskus tulee päätökseen, lupaan, teen jatkossakin kaikkeni. Tällä hetkellä täytyy malttaa. Toivoa silti on.

"If it doesn't challenge you, it won't change you."

Nyt tuntuu, että olen oikein voimaantunut näistä vastoinkäymisistä, kun vielä hetki sitten kaikkea väritti pieni alakuloisuus. Luovuttaminen ei ole koskaan ollut juttuni, joten niin kauan kuin voi itse vaikuttaa, vaikutan. Heheh, senttiäkään en anna periksi ;) Älä säkään.

Fysioterapeutti sanoi, että treenejä ei tarvitse lopettaa mutta tiettyjä liikkeitä kannattaa välttää. Olen välttänyt pelästyksissäni koko salia. Ei enää kuitenkaan. Lupaan tällä kertaa oikeasti treenata kevyemmin ja osan kuntoiluista voi tehdä kotona. Keskitän energian suurimmilta osin erkaumaa kuntouttaville liikkeille ja toivon, ei vaan uskon, että kontrollissa erkauma on kadonnut kokonaan.

Olisko tässä tarpeeksi omistautumista asialle? Päättäväisyyttä? Määrätietoisuutta? Jos ei, en tiedä missä sitten. Seuraavaksi vielä muutama motivaatiopotku sullekin!

Prove them wrong.

Stop wishing, start doing.

Work hard in silence, let success be your noise.