Sumuinen ja sekava tulevaisuus

Huomaan usein yöllä valvovani sen takia, että tulevaisuus näyttää niin epävarmalta ja sekavalta. Se on kauheaa ihmiselle, joka ei osaa elää päivä kerrallaan, vaan kaikki pitää olla suunniteltuna, jotta ikäviä yllätyksiä ei pääse käymään. Tulevaisuuden epävarmuus aiheuttaa minulle selvästi ahdistuneisuutta ja tunnen kuinka pääni yrittää keksiä ratkaisuja ja selvittää eri vaihtoehtoja. Tiedän, että kaikkea ei kuitenkaan pysty suunnittelemaan elämässä mutta silti tunnen enemmän stressiä kuin aikoihin.

Raskaus oli yllätys ja tuli kaiken keskelle, sitä on turha kiistää. Unelma kisaamisesta, valmistumisesta ja tulevaisuuden urasta - kaikki ne meni uusiksi. Olen aina nähnyt itseni uraihmisenä, sellaisena joka puhuu hands free -kuulokkeeseen take away kuppi kädessä, stilettokorot jalassa ja bisnesvaatteet päällä, ihmisvilinän keskellä kiireessä. Sellaisena, joka rakastaa työtään ja käyttää siihen enemmän tunteja kuin "keskiverto" työntekijä. Sellainen, jota ei haittaa 12-tuntiset päivät, sillä työ on mieluisaa. Ihminen, joka ei ole riippuvainen kenestäkään, vaan tekee kovasti töitä elättääkseen itsensä. Minulla on jostain syystä aina ollut sellainen kuva, että haluan olla jotain vähän enemmän. Töitä olen paiskinut jo 15-vuotiaasta lähtien mutta se ei ole ollut sellaista merkittävää, vaan opettavaista. Pohjaa tulevaisuudelle. Nyt tuo pohja on päässyt sortumaan.

"Haluan olla niin paljon muutakin kuin vain äiti."

Jotenkin kummasti olen saattanut itseni vieraaseen tilanteeseen. Olen opiskelija/äitiyslomalainen, joka on ensimmäistä kertaa täysin riippuvainen jostain toisesta tahosta. En tee töitä, en tienaa omaa elantoani. Saan juuri sen verran rahaa, että selviän omista laskuista ja sekin vain toistaiseksi. Syksyllä "palaan" kouluun, jolloin saan vieläkin vähemmän rahaa, kiitos opintotukimuutoksen. Sellainen summa ei riitä edes vuokraan. Ei tunnu kivalta roikkua toisen tulojen varassa, vain sen takia että haluamme asua ja elää yhdessä. Ei ole enää "minua" vaan on me, ruokakunta. Tämä ärsyttää minua suunnattomasti. 

Tällaisia asioita mietin keskellä yötä! Ja tähän perheeseen on vielä yksi tulossa lisää. Ei toki lisää stressitasoja! Nyt olisi se aika, kun pitäisi kerätä voimia. Sen sijaan mietin, miten opparini edistyy, kuinka saan kirjoitettua esseitä vauvan hoidon sivussa, valmistunko ikinä ja tuleeko minusta koskaan ylipäätään mitään. Haluan olla niin paljon muutakin kuin vain äiti. Saattaa olla itsekäs ajattelumalli mutta kyllä minulla on oikeus haluta muutakin. Mielestäni nämä kaksi ei saisi sulkea toisiaan pois.

joskus se unohtuu, mikä on elämässä tärkeää.

Tiedän, että tilanne ei kestä ikuisuuksia. Valmistun 100% varmasti jossain vaiheessa. Saan jotain työtä varmasti jossain vaiheessa. "Jossain vaiheessa" on itselleni kuitenkin liian epämääräinen käsite, sillä haluan pitää kaikki langat käsissä ja suunnitella tarkkaan. Olen tehnyt itselleni ajoissa valmistumisesta ihmeellisen mörön ja nyt minun täytyy väkisin puskea saadakseni sen onnistumaan. Niin. Se maailman kärsimättömin luonne.. 

Ja tähän pitäisi vielä yhdistää tavoitteellinen kisaurheilu!? Että voi ihminen tehdä loukun itselleen. Muita samankaltaisia ihmisiä vai olenko ainut? :D